Viime viikonloppuna Tampereen Ratinassa järjestettiin Pohjoismaiden suurin hip hop -festivaali. Historiallista tapahtumaa todisti paikan päällä kunnioitettavat 60000 rap-musiikin ystävää. Ja huonostihan siinä kävi. Bassorumpu jytisi koko yön siihen malliin, että Hämeenkyrössäkin valvottiin, Mäntän Klubilla ikkunat helisivät ja pyrotekniikka pelotti lemmikkieläimet henkihieveriin. Sivulliset todistivat nuorison dekadenssia: päihteiden laajamittaista sekakäyttöä misogynistisessa karnevaalissa. Koko keskusta-alue oli festivaalin jäljiltä roskien ja kusen peitossa. Media ja virkavalta heristivät sormeaan. Hyi olkoon!
Tai no - ei se nyt ihan niin mennyt.
Eteen tuli sukupolvien välinen kuilu. Erilaisten maailmojen yhteentörmäys. Tamperelainen printtimedia kirjoittikin aiheesta taannoin pääkirjoituksessaan rinnastaen 40-vuotista taivaltaan juhlistavan manserockyhtyeen megakonsertin ja edellä mainitun hip hop -festarin: kun Eppu Normaali vetää stadionkeikan, kaupunkilaisten ilo on loputon. Keikan jälkeen Hämeenkadulla kuseskeleva känninen toimitusjohtaja-vuorineuvos ei nouse otsikoihin. Blockfestin jälkimainingeissa toikkaroiva jurrinen teini on mömmöfestariksi tituleeratun tapahtuman ilmentymä. Nuoriso on pilalla. Tuhosivat kaupungin. Gangsta rap made them do it.
Ja näinhän sen kuuluukin mennä. Sukupolvien välinen jännite on ikiaikainen ilmiö, joka mahdollistaa kehityksen. Nuorempi sukupolvi ei tee mitään ainakaan niin kuin vanhempansa ovat tehneet ja löytävät ovat intressinsä ja ratkaisunsa. Vanhempi sukupolvi puolestaan kauhistelee nuorempien toimintaa, mutta väistämättä ajautuu kehityksen kelkkaan ennemmin tai myöhemmin. Toisten mielestä ennen oli paremmin, toisten mielestä taas huomenna on toisin. Aivan kuten meidän taloyhtiössä.
Enkä millään muotoa tee isänä poikkeusta tässä vääjäämättömässä kehityskulussa. Eräs poikani ja hänen ystäviensä mieluisimmista ajanvietteistä on seurata yhdessä Youtubesta videoita, joissa muut pelaavat videopelejä. Typerintä ikinä. Olen toki huomauttanut aiheesta, pitänyt paatoksellisia ja nostalgisia puheenvuoroja oman lapsuuteni suosikkileikeistä, kehoa ja mieltä stimuloivista kirkonrotista ja kymmenen tikkua laudalla -spektaakkeleista. Saaden osakseni kiusaantuneita ja sääliviä katseita. Faija vetää takalaittomia.
Vaikka sukupolvien välistä kuilua tuskin koskaan voidaan poistaa kokonaan, voidaan kuilun yli rakentaa siltoja. Sillanrakentajana voi toimia esimerkiksi tämän kirjoituksen lähtökohta, eli musiikki. Manserockin toinen ylpeys Popeda lauloi jo vuonna 1994: "Jos pi**ua saan niin mä lähden mukaan, pi**ua saan ei mua estä kukaan". 22 vuotta myöhemmin A$AP Rocky sanaili vastaavasti Blockfestin päälavalla: "I like to f**k, I got a f*****g problem."
Saman universaalin teeman äärellä siis. Sukupolvesta toiseen.
40-vuotias tamperelaismies tarkastelee arjen sankaruutta, parisuhteen kompleksisuutta ja isyyden ihmettä seitinohuen sarkasmin sävyttämässä blogissaan.
keskiviikko 24. elokuuta 2016
perjantai 8. heinäkuuta 2016
Mitäs meinaatte kesällä?
Se alkaa jo edellisenä syksynä, kiihtyen vähitellen vuodenvaihteesta ja saavuttaen lakipisteensä huhti-toukokuussa. Kesälomakuume.
Loma on ihmisen parasta aikaa, sanotaan. Kesälomaa suunnitellaan kokonainen kalenterivuosi. Suunnittelu aloitetaan välittömästi edellisen loman päätyttyä. Kesälomalta palaava työläinen viettää työpaikallaan suruaikaa, muistellen kaiholla vietettyä lomaa, joka on enää kaukainen muisto. Vettynein silmin työläinen tuijottaa käsivarsiaan, joista päivetys katoaa päivien pidentyessä tomuna ilmaan paljastaen suomalaisen kansalliskuosin eli kalvakan hyttystensyömän broilerinnahan. Syys- ja talvilomien turvin työläinen jaksaa taistella kohti seuraavaa kesää. Henkiset työhanskat putoavat käytännössä maahan jo toukokuussa. Eihän sitä ennen lomia tohdi aloittaa mitään isompaa. Syksymmällä sitten. Palataan lomien jälkeen!
Tämä on toki vain allekirjoittaneen varomaton arkihavaintojen muovaama yleistys. Empiirinen tutkimus kertoo aivan toisenlaisen totuuden. Onnellisuustutkimukset ovat nimittäin osoittaneet, että suomalaiset ovatkin työorientoitunutta kansaa! Työ on suurin yksittäinen suomalaisten onnellisuutta selittävä tekijä. Ymmärtäähän tuon näinä työttömyyden, epävarmuuden ja yleisen alakulon ja henkisen ahtauden aikoina. Kel duuni on se siitä riemuitkoon ja sitä rataa. Mutta työpaikoilla tähän orgastiseen onnen huumaan harvoin törmää. Päinvastoin, näyttäisi siltä, että suurimmalle osalle työläisistä suurin onni on se aika, jonka saamme olla työstä pois. Mitäs meinaat kesällä -kuiskuttelut käynnistyvät virastotalojen kahvihuoneissa jo maaliskuussa. Ehkä töissä käydäänkin siksi, että sieltä voi olla joskus lomalla, kuka tietää?
Mutta loma - oi autuutta! Lomalla ladataan akkuja, vieroitetaan kuormittunut keho ja mieli pois työpaineista. Loman käsite ei ole yksiselitteinen. Sen kvantitatiivinen ja kvalitatiivinen riittävyys on subjektiivinen kokemus. Opettajalle 10 viikon kesäloma on liian vähän. Yritysjohtajalle kaksi viikkoakin on liikaa. Toiset haluavat vaipua lomallaan totaaliseen joutilaisuuden euforiaan ja olla tekemättä yhtikäs mitään. Toiset taas haluavat tehdä lomallaan kaiken.
Meidän perheemme kallistuu jälkimmäiseen ryhmään. Lomalla pitää päästä mökille, maalle, kaupunkiin, huvipuistoon, uimaan, kylpylään, festareille, mustikkaan, mansikkaan, puolukkaan, juolukkaan, sieneen, sukuloimaan, kaveroimaan ja muuten vaan olemaan. Lomalla pitää grillata, olla ulkona, olla sisällä, tehdä puutarhatöitä, suunnitella puutarhajuhlia, lenkkeillä, kuntoilla, löhöillä ja laiskotella. Lomalla aloitetaan tai viimeistellään jokin massiivinen remontti. Lasten kasvatusta edistetään aimo harppauksin ja ulkomaillekin pitää toki ehtiä. Miniristeily, Tallinnanristeily, Legoland, Keski-Euroopan autoturnee ja lopuksi tietenkin jo perinteeksi muodostunut löhöjakso Espanjassa. Lomalla pitää nauttia ja kokea!
Neljässä viikossa yritetään vimmaisesti korjata kaikki se, minkä 11 kuukauden henkinen ja fyysinen pimeys ja routa on rikkonut. Epätyydyttävä työ muuttuu loman aikana sopivan haastavaksi ja dynaamiseksi, johon loman jälkeen on taas ihana palata. Parisuhteen karikko muuttuu lomalla rasvatyyneksi horisontiksi, jonka harmonisen pintajännitteen rikkoo vain silloin tällöin näyttävästi loikkaava intohimon pyöriäinen. Kesällä on aikaa kuntoilla ja aloittaa kenties jokin uusi mieltä ja kehoa stimuloiva harrastus. Odotukset ovat valtaisat. Ei ihme, että elokuussa jätetään tilastollisesti eniten avioerohakemuksia ja irtisanomisilmoituksia. Täyden kympin loma tarkoittikin kymmentä kesäkiloa vyötärön seudulla.
Mutta nyt ei saa vaipua synkkyyteen - lomahan on vasta alussa! Siitäkin huolimatta, että 10 vuorokauden sääennuste lupaa jälleen kerran heinäkuun alun kunniaksi koko maahan kylmyyttä ja vesisadetta, tämänkin kesän bucket list viedään suunnitelman mukaisesti kunnialla loppuun perinteitä kunnioittaen. Aloitetaan sitten vaikka siitä kylppäriremontista ja sateen virkistämästä sienimetsästä.
Riemukasta kesää kaikille!
Loma on ihmisen parasta aikaa, sanotaan. Kesälomaa suunnitellaan kokonainen kalenterivuosi. Suunnittelu aloitetaan välittömästi edellisen loman päätyttyä. Kesälomalta palaava työläinen viettää työpaikallaan suruaikaa, muistellen kaiholla vietettyä lomaa, joka on enää kaukainen muisto. Vettynein silmin työläinen tuijottaa käsivarsiaan, joista päivetys katoaa päivien pidentyessä tomuna ilmaan paljastaen suomalaisen kansalliskuosin eli kalvakan hyttystensyömän broilerinnahan. Syys- ja talvilomien turvin työläinen jaksaa taistella kohti seuraavaa kesää. Henkiset työhanskat putoavat käytännössä maahan jo toukokuussa. Eihän sitä ennen lomia tohdi aloittaa mitään isompaa. Syksymmällä sitten. Palataan lomien jälkeen!
Tämä on toki vain allekirjoittaneen varomaton arkihavaintojen muovaama yleistys. Empiirinen tutkimus kertoo aivan toisenlaisen totuuden. Onnellisuustutkimukset ovat nimittäin osoittaneet, että suomalaiset ovatkin työorientoitunutta kansaa! Työ on suurin yksittäinen suomalaisten onnellisuutta selittävä tekijä. Ymmärtäähän tuon näinä työttömyyden, epävarmuuden ja yleisen alakulon ja henkisen ahtauden aikoina. Kel duuni on se siitä riemuitkoon ja sitä rataa. Mutta työpaikoilla tähän orgastiseen onnen huumaan harvoin törmää. Päinvastoin, näyttäisi siltä, että suurimmalle osalle työläisistä suurin onni on se aika, jonka saamme olla työstä pois. Mitäs meinaat kesällä -kuiskuttelut käynnistyvät virastotalojen kahvihuoneissa jo maaliskuussa. Ehkä töissä käydäänkin siksi, että sieltä voi olla joskus lomalla, kuka tietää?
Mutta loma - oi autuutta! Lomalla ladataan akkuja, vieroitetaan kuormittunut keho ja mieli pois työpaineista. Loman käsite ei ole yksiselitteinen. Sen kvantitatiivinen ja kvalitatiivinen riittävyys on subjektiivinen kokemus. Opettajalle 10 viikon kesäloma on liian vähän. Yritysjohtajalle kaksi viikkoakin on liikaa. Toiset haluavat vaipua lomallaan totaaliseen joutilaisuuden euforiaan ja olla tekemättä yhtikäs mitään. Toiset taas haluavat tehdä lomallaan kaiken.
Meidän perheemme kallistuu jälkimmäiseen ryhmään. Lomalla pitää päästä mökille, maalle, kaupunkiin, huvipuistoon, uimaan, kylpylään, festareille, mustikkaan, mansikkaan, puolukkaan, juolukkaan, sieneen, sukuloimaan, kaveroimaan ja muuten vaan olemaan. Lomalla pitää grillata, olla ulkona, olla sisällä, tehdä puutarhatöitä, suunnitella puutarhajuhlia, lenkkeillä, kuntoilla, löhöillä ja laiskotella. Lomalla aloitetaan tai viimeistellään jokin massiivinen remontti. Lasten kasvatusta edistetään aimo harppauksin ja ulkomaillekin pitää toki ehtiä. Miniristeily, Tallinnanristeily, Legoland, Keski-Euroopan autoturnee ja lopuksi tietenkin jo perinteeksi muodostunut löhöjakso Espanjassa. Lomalla pitää nauttia ja kokea!
Neljässä viikossa yritetään vimmaisesti korjata kaikki se, minkä 11 kuukauden henkinen ja fyysinen pimeys ja routa on rikkonut. Epätyydyttävä työ muuttuu loman aikana sopivan haastavaksi ja dynaamiseksi, johon loman jälkeen on taas ihana palata. Parisuhteen karikko muuttuu lomalla rasvatyyneksi horisontiksi, jonka harmonisen pintajännitteen rikkoo vain silloin tällöin näyttävästi loikkaava intohimon pyöriäinen. Kesällä on aikaa kuntoilla ja aloittaa kenties jokin uusi mieltä ja kehoa stimuloiva harrastus. Odotukset ovat valtaisat. Ei ihme, että elokuussa jätetään tilastollisesti eniten avioerohakemuksia ja irtisanomisilmoituksia. Täyden kympin loma tarkoittikin kymmentä kesäkiloa vyötärön seudulla.
Mutta nyt ei saa vaipua synkkyyteen - lomahan on vasta alussa! Siitäkin huolimatta, että 10 vuorokauden sääennuste lupaa jälleen kerran heinäkuun alun kunniaksi koko maahan kylmyyttä ja vesisadetta, tämänkin kesän bucket list viedään suunnitelman mukaisesti kunnialla loppuun perinteitä kunnioittaen. Aloitetaan sitten vaikka siitä kylppäriremontista ja sateen virkistämästä sienimetsästä.
Riemukasta kesää kaikille!
sunnuntai 12. kesäkuuta 2016
Pidetäänkö Durkheim-synttärit?
Nelivuotias tyttäreni kävi tänään kaverisynttäreillä. Keiju-synttärit, tarkennettakoon. Tietääkseni lapsilla ei ole enää synttäreitä ilman teemaa. Ainakaan meidän lasten ystäväpiirissä. On keijusynttäriä, prinsessasynttäriä, hellokittysynttäriä, supersankarisynttäriä, minecraftsynttäriä ja futissynttäriä. Sitten on tietenkin hoplopsynttäriä, funparksynttäriä, flowparksynttäriä, lastenkuplasynttäriä ja megazonesynttäriä.
On kaikenmoisia synttäreitä. Paitsi ihan tavallisia synttäreitä. Sellaisia, joissa on kakku ja kynttilöitä, joissa lauletaan onnittelulaulu päivänsankarille ja sitten leikitään. Sellaisia synttäreitä, jonne tullaan lahjan kanssa ja joista lähdetään kotiin sokerihumalasta huumaantuneena. Kun palaan omiin lapsuusmuistoihini ja kerron tällaisista tavallisista synttäreistä lapsilleni, he katsovat minua hämmentyneenä, jopa säälien. "Eksää iskä ole koskaan ollut oikeilla synttäreillä?"
Lasten synttäreiden suunnittelu ei ole lastenleikkiä. Onnistunut synttärijuhla on draamallisesti eheä kokonaisuus, joka stimuloi osallistujien kaikkia aisteja huomioiden erilaiset oppimistyylit auditiivisesta kinesteettiseen. Onnistunut synttärijuhla on viihteen ja pedagogiikan saumaton liitto.
Yhä useampi perhe ulkoistaakin lapsensa synttärijuhlan suunnittelun ja toteutuksen alaan vihkiytyneille ammattilaisille. En ihmettele. Kiireisen arjen keskellä, kilpailuyhteiskunnan kiristyneessä ja paineistetussa ilmapiirissä ei ylimääräisille murheille ja epäonnistumisille ole tilausta. Minä en halua olla se isä, joka pilasi tyttärensä viisivuotissynttärit. Tuon kriittisen sosiaalisen siirtymäriitin, joka määrittää hänen tulevaa asemaansa vertaisryhmissä vuosiksi eteenpäin.
Siksi paineeni tulevasta onnistumisestani kasvoivat moninkertaisiksi, kun tyttäreni palasi ystävänsä keiju-synttäreiltä. Kävi nimittäin ilmi, että juhlien teemana olikin ollut ultraviileä Urban Chic TechSavvy Fairy: superkeiju joka operoi luontevasti yliluonnollisen taikamaailman ja viimeisimmän teknologian välimaastossa. Todisteena tästä tyttäreni oli saanut synttäreiltä vastalahjan (nykysynttäreiden ehdoton vaatimus), jonka he olivat itse rakentaneet pedagogisesti asiantuntevassa ohjauksessa. Kyseessä oli kynsiharjarunkoon rakennettu perhonen, johon oli integroitu paristoilla toimiva sähkömoottori. Tuntosarvina toimivat sähköjohdot aktivoivat yhteen osuessaan perhosen moottorin, joka sai harjarungon liikkumaan lattialla. Askartelua, fysiikkaa, sähköoppia, kuvaamataitoa. Ilmiöpohjaisen oppimisen taidonnäyte. Keijusynttäreillä.
Ymmärrän nyt, että minulla on synttäreiden järjestämiseen täysin väärä osaaminen ja pohjakoulutus. Elokuuhun mennessä en ehdi ottamaan haltuun sähkötekniikan alkeita, kaari-hitsausta tai biokemian empiirisiä perusteita. Mitäköhän tyttäreni pitäisi humanistisista tiedesynttäreistä? Voisimme simuloida viihteellisen, mutta samalla pedagogisesti opettavaisen tiedesymposiumin. Lapset voisivat pukeutua sosiologian klassikoiksi. Synttäripöydässä istuisivat Durkheim, Weber ja Marx. Giddens ja Castells hieman riehaantuisivat, mutta niinhän käy aina näiden virtuoosien kohdatessa.
Tai sitten vien likat Megazoneen.
torstai 26. toukokuuta 2016
Ollos huoleton Helmi valveil on
"Helmi on nykyaikainen, täysin Internet-pohjainen ratkaisu opetustoimen tarpeisiin aina valtiotasolta oppilaan kotiin asti. Helmi tarjoaa kattavat osiot oppilashallintoon sekä kodin ja koulun väliseen viestintään päiväkodin tarpeista toiselle asteelle saakka."
Näin Helmi-järjestelmä siis tuotekehittäjän sanoin.
Minäpäs kerron mikä se Helmi oikeasti on. Se on tuomiopäivän pasuuna. Vistoinen viestintuoja. Se on tähtiportti menneisyyteen, keskiajalle. Helmen kautta saamme mahdollisuuden vastaanottaa viestejä kulkutautien, epähygienian ja alatyylin alkulähteiltä:
Tarkkailkaa lapsenne peräaukkoa, luokassamme on kihomatoja.
Tarkkailkaa lapsenne päänahkaa, luokassamme on täitä.
Tarkkailkaa lapsenne kainaloita, luokassamme on ruttoa.
Tarkkailkaa lapsenne käytöstä, luokassamme on maahisia.
Helmi-järjestelmän uutisvirta on lohduton. Tällä hetkellä viestintälinjan painopiste on kiusallisissa tartuntataudeissa. Välillä sekaan mahtuu toki ilmoituksia "Onko lapsesi kujalla" -informaatio-illoista, keveistä arki-iltain piristysruiskeista, joissa asiantuntija esittelee 6 todennäköisintä diagnoosia, joista yksi tai useampi sopii suurella todennäköisyydellä lapsesi epätoivottuun käyttäytymiseen.
Automaattinen ilmoitus sähköpostiin saapuneesta Helmi-viestistä on karu ja koruton. Helmen maailmankuva on sysimusta. Päiväkodissa sentään käyttävät fyysisellä ilmoitustaululla aseistariisuvaa Comic Sans -fonttia. Jotenkin se kihomato-viestikin tuntuu tällöin inhimillisemmältä. Vatsatauti-varoituskaan ei lannista, kun kirjoitetaan leikkisästi että Oxu-Poxu saattaa tulla kylään. Varhaiskasvattajat ovat humaanin viestinnän ammattilaisia.
Huoli tässä Helmen suhteen herää väkisinkin. Jos meno on tällaista perusasteen ensi metreillä, mitä onkaan luvassa myöhemmin, kun lapset ovat lukiossa tai ammattikoulussa? Keskellä päivää puhelin piippaa taskussa, ruudussa vilkkuu pahaenteinen autosender@helmi.fi -ilmoitus. Kylmä hiki otsalla avaan viestin:
Tarkkailkaa lapsenne käsivarsia, luokassamme käytetään heroiinia.
Tarkkailkaa tyttärenne vatsanseutua, luokassamme dominoi ehkäisyä vieroksuva teinirakastaja.
Mitä seuraavaksi? Olemmeko menossa kohti George Orwellin dystopiaa? Myyttinen diktaattori Helmi valvoo kansalaisten kaikkia liikkeitä. Ensin opetustoimi, sitten koko maailma. Kuulostaa pahalta.
Vaikka toisaalta, onhan se kiva että edes joku valvoo ja pitää huolta. Silloinkin kun me ruuhkavuosissa ryytyvät vanhemmat emme kiireiltämme ehdi. Tai hoksaa omatoimisesti kurkistaa sinne peräreikään tai rapsuttaa päänahkaa. Kuinkas sitä muutoin tulisi ilman varoitusta tai ennakkoepäilyjä rupateltua lapselleen että mitäs sun elämään nykyään, rännitteletkö menemään vai pukkaako kenties mukulaa? Erittäin epätodennäköisesti. Että loppujen lopuksi ihan hieno keksintö onkin tämä Helmi.
Varsinainen helmi.
Näin Helmi-järjestelmä siis tuotekehittäjän sanoin.
Minäpäs kerron mikä se Helmi oikeasti on. Se on tuomiopäivän pasuuna. Vistoinen viestintuoja. Se on tähtiportti menneisyyteen, keskiajalle. Helmen kautta saamme mahdollisuuden vastaanottaa viestejä kulkutautien, epähygienian ja alatyylin alkulähteiltä:
Tarkkailkaa lapsenne peräaukkoa, luokassamme on kihomatoja.
Tarkkailkaa lapsenne päänahkaa, luokassamme on täitä.
Tarkkailkaa lapsenne kainaloita, luokassamme on ruttoa.
Tarkkailkaa lapsenne käytöstä, luokassamme on maahisia.
Helmi-järjestelmän uutisvirta on lohduton. Tällä hetkellä viestintälinjan painopiste on kiusallisissa tartuntataudeissa. Välillä sekaan mahtuu toki ilmoituksia "Onko lapsesi kujalla" -informaatio-illoista, keveistä arki-iltain piristysruiskeista, joissa asiantuntija esittelee 6 todennäköisintä diagnoosia, joista yksi tai useampi sopii suurella todennäköisyydellä lapsesi epätoivottuun käyttäytymiseen.
Automaattinen ilmoitus sähköpostiin saapuneesta Helmi-viestistä on karu ja koruton. Helmen maailmankuva on sysimusta. Päiväkodissa sentään käyttävät fyysisellä ilmoitustaululla aseistariisuvaa Comic Sans -fonttia. Jotenkin se kihomato-viestikin tuntuu tällöin inhimillisemmältä. Vatsatauti-varoituskaan ei lannista, kun kirjoitetaan leikkisästi että Oxu-Poxu saattaa tulla kylään. Varhaiskasvattajat ovat humaanin viestinnän ammattilaisia.
Huoli tässä Helmen suhteen herää väkisinkin. Jos meno on tällaista perusasteen ensi metreillä, mitä onkaan luvassa myöhemmin, kun lapset ovat lukiossa tai ammattikoulussa? Keskellä päivää puhelin piippaa taskussa, ruudussa vilkkuu pahaenteinen autosender@helmi.fi -ilmoitus. Kylmä hiki otsalla avaan viestin:
Tarkkailkaa lapsenne käsivarsia, luokassamme käytetään heroiinia.
Tarkkailkaa tyttärenne vatsanseutua, luokassamme dominoi ehkäisyä vieroksuva teinirakastaja.
Mitä seuraavaksi? Olemmeko menossa kohti George Orwellin dystopiaa? Myyttinen diktaattori Helmi valvoo kansalaisten kaikkia liikkeitä. Ensin opetustoimi, sitten koko maailma. Kuulostaa pahalta.
Vaikka toisaalta, onhan se kiva että edes joku valvoo ja pitää huolta. Silloinkin kun me ruuhkavuosissa ryytyvät vanhemmat emme kiireiltämme ehdi. Tai hoksaa omatoimisesti kurkistaa sinne peräreikään tai rapsuttaa päänahkaa. Kuinkas sitä muutoin tulisi ilman varoitusta tai ennakkoepäilyjä rupateltua lapselleen että mitäs sun elämään nykyään, rännitteletkö menemään vai pukkaako kenties mukulaa? Erittäin epätodennäköisesti. Että loppujen lopuksi ihan hieno keksintö onkin tämä Helmi.
Varsinainen helmi.
maanantai 16. toukokuuta 2016
Mi casa es mi casa ja muita mietteitä taloyhtiöstä
On taas se aika vuodesta, kun suomalaisten taloyhtiöiden kerhotiloissa järjestetään ahkerasti matalan kynnyksen stand up / roustaus -iltoja vapaan äänioikeuden periaatteiden mukaisesti. Luvassa verbaalista vyön alle vetämistä, syytöksiä ja katteettomia uhkauksia, uskomattomia tarinoita vesieristeiden tarpeettomuudesta, putkien kuntokartoitusten järjettömyydestä, falskaavien ovien rustiikkisesta romanttisuudesta sekä kaiken peruskorjauksen ja kunnossapidon perustavanlaatuisesta typeryydestä. Luvassa on iltoja, jolloin sana on vapaa. Asioita ei jätetä suuhun happanemaan, vaan kaikki henkiset padot purkautuvat täyttäen kerhotilat turhautumisella, pettymyksillä, toteutumattomilla haaveilla ja peloilla. Kevät on taloyhtiökokousten kulta-aikaa.
Suomalaisen taloyhtiömuotoisen asumisen ensiaskeleita otettiin jo 1800-luvun loppupuolella. Simppeli kuvio. Joukko ihmisiä rakensi talon sijoittamalla siihen omaa tai pankin lainarahaa. Rakentamiskustannukset ja myöhempi ylläpito jaettiin osakkaiden kesken osakeyhtiöiden tavoin. Perustettiin firma, josta pidettiin huolta. Ja miksei olisi pidetty? Kaikki fyrkat kiinni yhteisessä hankkeessa. Runsaassa sadassa vuodessa tämä yhteisomistajuuden ja -vastuun elementti on kuitenkin uskomattoman tehokkaasti unohtunut suuressa osassa suomalaisia taloyhtiöitä.
Liian usein unohdetaan nimittäin, että asutaan yhtiössä. Varsinkin pienemmissä taloyhtiöissä, kuten rivi- ja paritaloyhtiöissä, eletään kuten omakotitalossa, kukin tyylillään. Oma tupa oma lupa -henki elää vahvana. Rohkenisin väittää, että mitä pienempi yhtiö, sitä suurempi riski riidoille. Isossa kerrostalokompleksissa on jotenkin helpompaa ymmärtää olevansa osa suurempaa kokonaisuutta, pieni hammasratas isossa koneistossa. Viihtyisän rivarikämpän terassilla aurinkotuolissa varjodrinkki kädessä makoillessa sitä puolestaan saattaa helposti unohtaa moiset kollektiivisuuden kuristavat kahleet ja reunaehdot. Mi casa es mi casa! Paljua, leikkimökkiä ja trampoliinia talon päätyyn keep it coming, keneltäkään en kysy mitään!
Joku viisas on joskus verrannut taloyhtiötä järjestettyyn avioliittoon. Vertaus on osuva. Otetaan esimerkiksi vaikkapa jokin kuvitteellinen rivitaloyhtiö Tampereella. Kyseisen yhtiön joukkoavioliitto solmittiin 80-luvun alkupuolella. Kaikki oli uutta, pinnat ja naamat. Osakkaat olivat keskenään erilaisia, persoonallisia karaktäärejä kukin. Tuntemattomia toisilleen. Mutta kuten pitkissä liitoissa usein, ihmiset kasvavat yhteen. Löytyi yhteinen sävel ja yhteinen tarina. Yhteinen elämäntapa. Elämä oli ihanaa. Avioliitto kukoisti ja vaaleanpunaista vaihetta kesti vuosikymmeniä.
Mutta valitettavasti Suomessa joka toinen avioliitto päättyy eroon. Taloyhtiömuotoisissa joukkoavioliitossa on vieläkin tuulisempaa. Ovet käyvät ja paukkuvat, nimikyltit postilaatikoissa vaihtuvat ennemmin tai myöhemmin. Näin kävi myös tässä fiktiivisessä taloyhtiössä. Avioliitto hajosi. Joidenkin mielestä ruoho oli sittenkin vihreämpää muualla. Taloyhtiöön muutti uusia asukkaita. Avioliittoon uiskenteli uusia kumppaneita. Kantaväestö katsoo heitä kieroon kuin teinilapset isänsä 24-vuotiasta uutta hempukkaa.
Ja nämä hempukoiksi kutsutut uudet asukkaat saavat hempukoiden kohtelun. Mistä nekään mitään tietävät? Tulevat tänne pörhistelemään ja liehittelemään. Vaatimassa kaikkea. Ihan hyvin on tähän asti pärjätty näillä. Hävyttömät nulikat.
Uusia asukkaita vastustetaan vaikka järjen vastaisesti. Traditionaalista valta-asetelmaa ylläpidetään epätoivoisesti omaa omaisuutta säästämättä. Kantaväestön painoarvoltaan merkittävämpää asumisoikeutta korostetaan joka käänteessä. Vääjäämätöntä putkiremonttia vastustetaan jyrkästi, jos uusi asukas on sitä ehdottanut. Suus kiinni lutka, pamahtakoon putki! Eiköhän pieni vesivahinko aja hempukat pakosalle!
Ennen kuin taloyhtiöidemme omanarvontuntoiset hopeamyskit painavat peruuttamattomasti itsetuhonappia ja rapauttavat kallisarvoisen asuntokantamme järjettömän valtataistelunsa seurauksena, meidän hempukoiden tulee pitää yhtä ja pysäyttää heidät. Meidän tulee taistella yhdessä rintamassa kotiemme, yhteisen tulevaisuuden ja paremman huomisen puolesta. Ennen kaikkea meidän tulee taistella lastemme perintöjen puolesta. Emme lepää ennen kuin viimeinenkin käyttövesiputkiston liitoshaara on tarkistettu, viemärit pinnoitettu, kylpyhuoneen jokainen laatta homesuojattu, ikkunat ja ovet vaihdettu, hormit putsattu, pihat käännetty ja salaojat muutettu entistä salaisemmiksi.
Me taistelemme.
ME VOITAMME TÄMÄN TAISTELUN. TÄLLÄ FIILIKSELLÄ KOHTI TALOYHTIÖN KOKOUSTA - SEMPER FI!!!!!
Edit:
Kokous on päättynyt. Minut äänestettiin hallitukseen. Odottamaton käänne. Voi saatana. Joku myskeistä ilmeisesti lukee tätä blogia.
Suomalaisen taloyhtiömuotoisen asumisen ensiaskeleita otettiin jo 1800-luvun loppupuolella. Simppeli kuvio. Joukko ihmisiä rakensi talon sijoittamalla siihen omaa tai pankin lainarahaa. Rakentamiskustannukset ja myöhempi ylläpito jaettiin osakkaiden kesken osakeyhtiöiden tavoin. Perustettiin firma, josta pidettiin huolta. Ja miksei olisi pidetty? Kaikki fyrkat kiinni yhteisessä hankkeessa. Runsaassa sadassa vuodessa tämä yhteisomistajuuden ja -vastuun elementti on kuitenkin uskomattoman tehokkaasti unohtunut suuressa osassa suomalaisia taloyhtiöitä.
Liian usein unohdetaan nimittäin, että asutaan yhtiössä. Varsinkin pienemmissä taloyhtiöissä, kuten rivi- ja paritaloyhtiöissä, eletään kuten omakotitalossa, kukin tyylillään. Oma tupa oma lupa -henki elää vahvana. Rohkenisin väittää, että mitä pienempi yhtiö, sitä suurempi riski riidoille. Isossa kerrostalokompleksissa on jotenkin helpompaa ymmärtää olevansa osa suurempaa kokonaisuutta, pieni hammasratas isossa koneistossa. Viihtyisän rivarikämpän terassilla aurinkotuolissa varjodrinkki kädessä makoillessa sitä puolestaan saattaa helposti unohtaa moiset kollektiivisuuden kuristavat kahleet ja reunaehdot. Mi casa es mi casa! Paljua, leikkimökkiä ja trampoliinia talon päätyyn keep it coming, keneltäkään en kysy mitään!
Joku viisas on joskus verrannut taloyhtiötä järjestettyyn avioliittoon. Vertaus on osuva. Otetaan esimerkiksi vaikkapa jokin kuvitteellinen rivitaloyhtiö Tampereella. Kyseisen yhtiön joukkoavioliitto solmittiin 80-luvun alkupuolella. Kaikki oli uutta, pinnat ja naamat. Osakkaat olivat keskenään erilaisia, persoonallisia karaktäärejä kukin. Tuntemattomia toisilleen. Mutta kuten pitkissä liitoissa usein, ihmiset kasvavat yhteen. Löytyi yhteinen sävel ja yhteinen tarina. Yhteinen elämäntapa. Elämä oli ihanaa. Avioliitto kukoisti ja vaaleanpunaista vaihetta kesti vuosikymmeniä.
Mutta valitettavasti Suomessa joka toinen avioliitto päättyy eroon. Taloyhtiömuotoisissa joukkoavioliitossa on vieläkin tuulisempaa. Ovet käyvät ja paukkuvat, nimikyltit postilaatikoissa vaihtuvat ennemmin tai myöhemmin. Näin kävi myös tässä fiktiivisessä taloyhtiössä. Avioliitto hajosi. Joidenkin mielestä ruoho oli sittenkin vihreämpää muualla. Taloyhtiöön muutti uusia asukkaita. Avioliittoon uiskenteli uusia kumppaneita. Kantaväestö katsoo heitä kieroon kuin teinilapset isänsä 24-vuotiasta uutta hempukkaa.
Ja nämä hempukoiksi kutsutut uudet asukkaat saavat hempukoiden kohtelun. Mistä nekään mitään tietävät? Tulevat tänne pörhistelemään ja liehittelemään. Vaatimassa kaikkea. Ihan hyvin on tähän asti pärjätty näillä. Hävyttömät nulikat.
Uusia asukkaita vastustetaan vaikka järjen vastaisesti. Traditionaalista valta-asetelmaa ylläpidetään epätoivoisesti omaa omaisuutta säästämättä. Kantaväestön painoarvoltaan merkittävämpää asumisoikeutta korostetaan joka käänteessä. Vääjäämätöntä putkiremonttia vastustetaan jyrkästi, jos uusi asukas on sitä ehdottanut. Suus kiinni lutka, pamahtakoon putki! Eiköhän pieni vesivahinko aja hempukat pakosalle!
Ennen kuin taloyhtiöidemme omanarvontuntoiset hopeamyskit painavat peruuttamattomasti itsetuhonappia ja rapauttavat kallisarvoisen asuntokantamme järjettömän valtataistelunsa seurauksena, meidän hempukoiden tulee pitää yhtä ja pysäyttää heidät. Meidän tulee taistella yhdessä rintamassa kotiemme, yhteisen tulevaisuuden ja paremman huomisen puolesta. Ennen kaikkea meidän tulee taistella lastemme perintöjen puolesta. Emme lepää ennen kuin viimeinenkin käyttövesiputkiston liitoshaara on tarkistettu, viemärit pinnoitettu, kylpyhuoneen jokainen laatta homesuojattu, ikkunat ja ovet vaihdettu, hormit putsattu, pihat käännetty ja salaojat muutettu entistä salaisemmiksi.
Me taistelemme.
ME VOITAMME TÄMÄN TAISTELUN. TÄLLÄ FIILIKSELLÄ KOHTI TALOYHTIÖN KOKOUSTA - SEMPER FI!!!!!
Edit:
Kokous on päättynyt. Minut äänestettiin hallitukseen. Odottamaton käänne. Voi saatana. Joku myskeistä ilmeisesti lukee tätä blogia.
torstai 12. toukokuuta 2016
Blatter, Kummola & Ecclestone
Ennen oli miehellä asiat paremmin. Neanderthal-Pena valitsi naaraiden joukosta kauneimman, veti tukasta luolaan, nosti taljaa ja sipaisi menemään. Sen jälkeen se meni kerskumaan muille apinamiehille ja lähti pelaamaan nuijapalloa. Lännen-Lauri ratsasteli autiomaassa aikansa, saapui kaupunkiin, meni saluunaan juomaan ruisviskiä, aiheutti tappelun ja painui porttolaan nuolemaan haavojaan. Vielä 50-luvulla mies saattoi sonnustautua vihersamettiseen tupakkatakkiinsa ja vetäytyä herraseurassa salongin rauhaan keskustelemaan politiikasta ja tekemään analyyttisia arjen havaintoja monokkelinsa läpi kädessään kypsynyt konjakki ja suupielessään holkillinen aromisavuke.
Ei enää. Moderni mies on ajettu nurkkaan. Ei tilaa rohkeille itsenäisille ratkaisuille, ei tilaa itselle ja oman miehisyyden toteuttamiselle. Moderni nainen otti vallan. Lakkautti nuijapallon. Toi tilalle zumban. Joi itse ruisviskit. Ajoi miehet pois salongeista tupakkatakkeineen. Lipittelee siellä kuivaa valkoviiniä ystävättäriensä kanssa parjaten säälimättä tossumaisten miestensä surkeita edesottamuksia pää myötähäpeästä painuksissa.
Mutta ei hätää. Evoluutio on muovannut miehestä kekseliään. Vaikka miehisyyden massiivinen maanosa onkin kutistunut pieneksi, lähes autioksi saarekkeeksi, on mies löytänyt pelastavan madonreiän femininus universus -galaksista. Nimittäin penkkiurheilun.
Minulle vielä toistaiseksi tuntemattomista syistä penkkiurheilu muodostaa erikoisen poikkeuksen miesten ajankäytön hallinnan ulkoistetussa kontrollissa. Mies saa käydä matseissa kavereiden kanssa. Mies saa kutsua kavereita kylään katsomaan matsia. Mies saa jopa matkustaa ulkomaille kavereiden kanssa urheilun varjolla. Pitkä viikonloppu Monacossa äijäporukassa ja F1-kisat? No mikä nottei kulta, pidä hauskaa! Röyhkeimmätkin ehdotukset voivat saada hyväksynnän. Legenda kertoo aviomiehestä, joka matkusti isyyslomallaan Rio de Janeiroon seuraamaan jalkapallon MM-kisoja. On kuulemma yhä naimisissa. Saman naisen kanssa. Uskomatonta.
Uskomattominta on kuitenkin viestintälinja, jolla miehet raivaavat omaa aikaa penkkiurheilun varjolla. Argumentaatio lähtee ainutkertaisuudesta ja unelmasta: Kulta, tällainen tilaisuus ei toistu. Olen pikkupojasta asti haaveillut tästä, haluatko tosiaan kieltää minulta unelmani? Rakas, suosikkijoukkueeni ei koskaan ole ollut näin lähellä mestaruutta, haluan todistaa tätä historiallista hetkeä paikan päällä, jotta voin säilöä muistot ikuisesti sydämeeni ja jakaa ne joskus lastemme kanssa. Meidän lastemme. Haluatko tosiaan kieltää sen lapsiltamme?
Narratiivinen linja on kiistatta nerokas ja totuudenmukainen. Jokainen urheilutapahtuma on ainutkertainen: MM-kisat, EM-kisat, Pohjoismaiden mestaruuskisat, Itä-Länsi -ottelut, Suomi-Ruotsi-maaottelut, Mestareiden liiga, Eurooppaliiga, SM-liigan 60 runkosarjamatsia Tour de Skin 14 hiihtokilpailua, 33 Veikkausliiga-matsia, 38 Valioliiga-ottelua, 21 F1-osakilpailua. Ainutkertaisia kaikki. Ainakin filosofi Wilhelm Diltheyn singulaarisen kokemuksen teorian mukaan. Ja taustalla jokaisessa ainutkertaisessa tapahtumassa on myös subjektiivinen unelma. Unelma kaljoittelusta äijäporukassa.
Edelliseen viitaten, rakas vaimo: ymmärtänet viedä lapset puistoon lauantaina pariksi tunniksi. Kutsuin pari kaveria kylään, syödään siipiä ja juodaan vähän kaljaa. Ei toki muutoin, mutta Leijonat kohtaavat piinaavassa alkusarjatrillerissä aina vaarallisen Ranskan. Tiedäthän kulta, MM-kisat ja once in a lifetime-kokemus.
Siispä kiitos Sepp Blatter, Kalervo Kummola ja Bernie Ecclestone korvaamattomasta työstänne miehisten linnakkeiden puolustamisessa ja traditionaalisten arvojen ylläpitämisessä. Miehet - nauttikaamme vielä kun voimme.
Ei enää. Moderni mies on ajettu nurkkaan. Ei tilaa rohkeille itsenäisille ratkaisuille, ei tilaa itselle ja oman miehisyyden toteuttamiselle. Moderni nainen otti vallan. Lakkautti nuijapallon. Toi tilalle zumban. Joi itse ruisviskit. Ajoi miehet pois salongeista tupakkatakkeineen. Lipittelee siellä kuivaa valkoviiniä ystävättäriensä kanssa parjaten säälimättä tossumaisten miestensä surkeita edesottamuksia pää myötähäpeästä painuksissa.
Mutta ei hätää. Evoluutio on muovannut miehestä kekseliään. Vaikka miehisyyden massiivinen maanosa onkin kutistunut pieneksi, lähes autioksi saarekkeeksi, on mies löytänyt pelastavan madonreiän femininus universus -galaksista. Nimittäin penkkiurheilun.
Minulle vielä toistaiseksi tuntemattomista syistä penkkiurheilu muodostaa erikoisen poikkeuksen miesten ajankäytön hallinnan ulkoistetussa kontrollissa. Mies saa käydä matseissa kavereiden kanssa. Mies saa kutsua kavereita kylään katsomaan matsia. Mies saa jopa matkustaa ulkomaille kavereiden kanssa urheilun varjolla. Pitkä viikonloppu Monacossa äijäporukassa ja F1-kisat? No mikä nottei kulta, pidä hauskaa! Röyhkeimmätkin ehdotukset voivat saada hyväksynnän. Legenda kertoo aviomiehestä, joka matkusti isyyslomallaan Rio de Janeiroon seuraamaan jalkapallon MM-kisoja. On kuulemma yhä naimisissa. Saman naisen kanssa. Uskomatonta.
Uskomattominta on kuitenkin viestintälinja, jolla miehet raivaavat omaa aikaa penkkiurheilun varjolla. Argumentaatio lähtee ainutkertaisuudesta ja unelmasta: Kulta, tällainen tilaisuus ei toistu. Olen pikkupojasta asti haaveillut tästä, haluatko tosiaan kieltää minulta unelmani? Rakas, suosikkijoukkueeni ei koskaan ole ollut näin lähellä mestaruutta, haluan todistaa tätä historiallista hetkeä paikan päällä, jotta voin säilöä muistot ikuisesti sydämeeni ja jakaa ne joskus lastemme kanssa. Meidän lastemme. Haluatko tosiaan kieltää sen lapsiltamme?
Narratiivinen linja on kiistatta nerokas ja totuudenmukainen. Jokainen urheilutapahtuma on ainutkertainen: MM-kisat, EM-kisat, Pohjoismaiden mestaruuskisat, Itä-Länsi -ottelut, Suomi-Ruotsi-maaottelut, Mestareiden liiga, Eurooppaliiga, SM-liigan 60 runkosarjamatsia Tour de Skin 14 hiihtokilpailua, 33 Veikkausliiga-matsia, 38 Valioliiga-ottelua, 21 F1-osakilpailua. Ainutkertaisia kaikki. Ainakin filosofi Wilhelm Diltheyn singulaarisen kokemuksen teorian mukaan. Ja taustalla jokaisessa ainutkertaisessa tapahtumassa on myös subjektiivinen unelma. Unelma kaljoittelusta äijäporukassa.
Edelliseen viitaten, rakas vaimo: ymmärtänet viedä lapset puistoon lauantaina pariksi tunniksi. Kutsuin pari kaveria kylään, syödään siipiä ja juodaan vähän kaljaa. Ei toki muutoin, mutta Leijonat kohtaavat piinaavassa alkusarjatrillerissä aina vaarallisen Ranskan. Tiedäthän kulta, MM-kisat ja once in a lifetime-kokemus.
Siispä kiitos Sepp Blatter, Kalervo Kummola ja Bernie Ecclestone korvaamattomasta työstänne miehisten linnakkeiden puolustamisessa ja traditionaalisten arvojen ylläpitämisessä. Miehet - nauttikaamme vielä kun voimme.
sunnuntai 8. toukokuuta 2016
Pökertyneistä yrteistä ja äideistä
Äitienpäivän aamu valkenee kauniin auringonpaisteen kirkastamana. Lapset heräävät tavallista aikaisemmin valmistelemaan perinteistä yllätystä rakkaalle äidilleen. Kunnallisen päivähoidon organisoima lahjatehdas on ahkeroinut jo viikkokausia. Myös perusopetuksen opetussuunnitelmaan lahjatuotanto on integroitu saumattomaksi osaksi luokkatyöskentelyä. Äidin lahjapöytä on huomattava. Kahvipannu porisee jo kutsuvasti. Kofeiinin viettelevä tuoksu herättää äidin. Hän ei malta odottaa sängyssä, vaan saapuu keittiöön oma-aloitteisesti. Aviomiehen ja kahden lapsen aamukäheyden ja orastavan siitepölyallergian muovaamat tahattomat stemmat kruunaavat onnittelulaulun. Äiti avaa lahjoja, lapset hihkuvat vieressä ylpeinä. Vielä on jäljellä yksi paketti. Sellofaaniin pakattu, kauniilla kukkapaperilla päällystetty puolikas maitopurkki, jonka sisällä on jotain tummaa. Äiti katsoo kysyvästi tyttöä. Mikä tämä on? Se on basilika, huudahtaa tyttö innoissaan! Sitten poikakin muistaa jotain ja kipaisee koulurepulle. Sieltä löytyy vastaavantyyppinen viritelmä, kauniiseen kuoreen pakattu tumma möhkäle. Kuulemma auringonkukka. Aviomies katsoo mustia kuutioita epäuskoisena. Jos Helinä-Keiju suututtaisi mafian, hänet upotettaisiin merenpohjaan jaloissaan tuollainen tummanpuhuva betonivalu. Sitten aviomieskin muistaa. Päiväkodin tädin opastava ääni kaikuu syvältä mielen sopukoista: muista ottaa kääreestä ja kastella, äitienpäivänä odottaa sitten tuore yrtti, lisää vain pasta! Aviomies ei muistanut. Äiti ottaa tilanteen haltuun. Sairaala-sarjoista tutulla ripeydellä ja varmuudella hän käynnistää yrttien elvytykseen. Hän jakaa ohjeita aviomiehelleen, joka seuraa tilannetta neuvottomana. Vettä! Substralia! Pitkää lusikkaa! Lisähappea! Kanankakkaa! Yrttipotilaat viedään parvekkeen teho-osastolle elpymään. Äiti pelasti tilanteen. Vaimoni on upea äiti.
Onnekseni olen saanut koko elämäni olla upeiden äitien ympäröimänä. Isäni oli lapsuudessani töiden takia paljon pois kotoa, joten vietin paljon aikaa kaksistaan äitini kanssa ja myöhemmin kolmistaan, kun veljeni syntyi. Äitini oli tuolloin varmasti lujilla. Kahden pienen lapsen kanssa vieraassa kaupungissa ilman ystäviä ja turvaverkkoja. Äitini jutteli minulle paljon, kun ei ollut muutakaan juttukaveria. Olen perinyt isältäni sosiaalisen luonteen, mutta äidiltäni keskustelun ja kuuntelun taidon. Sarkastinen huumorintajuni on myös äidiltäni peräisin.
Lapsuudessani äiti merkitsi turvaa ja lämpöä, nuoruudessani viisautta ja tukea tärkeissä päätöksissä. Nyt aikuisuudessani hän merkitsee kokemusta ja näkemystä, jota arvostan suuresti vaikka en aina toimikaan hänen neuvojensa mukaisesti. Tiedän kyllä, että minun kannattaisi. Vaimoni on usein samaa mieltä.
Äitini ja vaimoni ovatkin monessa suhteessa samankaltaisia. Molemmat vahvatahtoisia naisia, jotka eivät ole koskaan väärässä. Molemmat maailman parhaita äitejä lapsilleen. Heidän ansiostaan minulla on kaikki se mitä minulla nyt on. Eli kaikki. Ja tähän maailman parhaiden äitien ryhmään kuuluu tietenkin olennaisena osana anoppini. Tämä voimatrio on perheidemme koossapitävä voima. He pitävät sekä meidät että lahjayrttimme hengissä.
Hyvää Äitienpäivää kaikille äideille!
Onnekseni olen saanut koko elämäni olla upeiden äitien ympäröimänä. Isäni oli lapsuudessani töiden takia paljon pois kotoa, joten vietin paljon aikaa kaksistaan äitini kanssa ja myöhemmin kolmistaan, kun veljeni syntyi. Äitini oli tuolloin varmasti lujilla. Kahden pienen lapsen kanssa vieraassa kaupungissa ilman ystäviä ja turvaverkkoja. Äitini jutteli minulle paljon, kun ei ollut muutakaan juttukaveria. Olen perinyt isältäni sosiaalisen luonteen, mutta äidiltäni keskustelun ja kuuntelun taidon. Sarkastinen huumorintajuni on myös äidiltäni peräisin.
Lapsuudessani äiti merkitsi turvaa ja lämpöä, nuoruudessani viisautta ja tukea tärkeissä päätöksissä. Nyt aikuisuudessani hän merkitsee kokemusta ja näkemystä, jota arvostan suuresti vaikka en aina toimikaan hänen neuvojensa mukaisesti. Tiedän kyllä, että minun kannattaisi. Vaimoni on usein samaa mieltä.
Äitini ja vaimoni ovatkin monessa suhteessa samankaltaisia. Molemmat vahvatahtoisia naisia, jotka eivät ole koskaan väärässä. Molemmat maailman parhaita äitejä lapsilleen. Heidän ansiostaan minulla on kaikki se mitä minulla nyt on. Eli kaikki. Ja tähän maailman parhaiden äitien ryhmään kuuluu tietenkin olennaisena osana anoppini. Tämä voimatrio on perheidemme koossapitävä voima. He pitävät sekä meidät että lahjayrttimme hengissä.
Hyvää Äitienpäivää kaikille äideille!
keskiviikko 4. toukokuuta 2016
Kreba kuuluu kaikille
Uskaltauduimme viime viikonloppuna lasten kanssa vapputorille. Arvelimme, että lauantaina puolen päivän aikaan meillä olisi vielä ohuen ohut mahdollisuus kipaista ostamaan lapsille luvatut metrilakut ilman että apokalyptisen juhlahumun todistaminen aiheuttaisi jälkikasvullemme elinikäistä traumaa. Kummallista, että tällaista joutuu edes pohtimaan. Että uskaltautuuko perheineen torille juhlapäivänä. Mutta näin se vaan on. Kun suomalainen juhlii, siitä on leikki kaukana. Ja toivottavasti lapset myös. Oma juhlimiseen liittyvä lapsuuden traumani on jäljitettävissä Kotkan Meripäiville. Liberaali 80-luku ja pedagogisissa ratkaisuissaan uhkarohkeat vanhempani oli fataali yhdistelmä. Sibeliuspuiston Sodoman 120 päivää teki minuun syvän vaikutuksen. Samoin vanhempiini. Meripäivä-karenssini kesti pitkälle varhaisaikuisuuteen.
Suomalaiset ovat innokkaita juhlijoita. Juhlan aiheeksi kelpaa oikeastaan mikä tahansa. Vuoden ensimmäinen päivä. Vuoden viimeinen päivä. Vuoden pisin päivä. Viikon keskimmäinen päivä. Pakanallinen mieli löytää lisäksi yllättävän helposti hengellisen ulottuvuutensa, kun tarjolla on paardi. Jeesuksen syntymäpäivä, Jeesuksen kuolinpäivä, Jeesuksen taivaaseenastumisen vuosipäivä ja niin edelleen. Kyllä kiitos - kuohuvat auki juhlan kunniaksi!
Juhlinta näyttää jakautuvan väestöryhmittäin epätasaisesti, jopa epäloogisesti. Esimerkiksi tämä jo aiemmin mainittu vappu. Historiallisesti tarkasteltuna se on kansainvälinen työläisten juhlapäivä. Katukuvassa näyttää kuitenkin siltä, että railakkaimmin vappua juhlistavat ne, jotka eivät ole joko vielä tai enää työmarkkinoiden käytettävissä: 14-17-vuotiaat lapset, korkeakouluopiskelijat sekä 1900-luvun alkupuoliskolla ylioppilastutkintonsa suorittaneet vuorineuvokset. Ensimmäistä kesätyötään vanhempiensa painostuksesta vastahakoisesti harkitsevat teinit lataavat Kånken-reppunsa keskioluella ja kuivalla omenasiiderillä ja eläytyvät kiitettävällä intensiteetillä sorretun työläisen tuskaan. Teekkarit puolestaan juhlistavat vappua viikkokausia. Ymmärtääkseni teknillisen alan korkeakouluissa ei vapusta johtuen järjestetä lähiopetusta kevätlukukaudella laisinkaan. Keltaisessa ylioppilaslakissaan kuohuviiniä puistossa kilistävä hopeakettu on muuten vaan ikoninen vappu-näky. Työläiset poistuvat perheineen takavasemmalle todellisten juhlijoiden tieltä.
Tähän havaintoon viitaten, keskiluokkaisen perheenisän näkökulmasta suurin demografinen haaste ja tilastoanalyysien puhuttelevin käppyrä onkin kärjellään lepäävä kreba-pyramidi, joka ilmaisee ikäryhmittäin suomalaisten osallistumista kreisibailaukseen. Ruuhkavuosien runtelemat x ja y -sukupolvien edustajat muodostavat kreba-pyramidin ahtaan kärjen, kun taas suuret ikäluokat ja z-sukupolven teinit dominoivat kaikkia paardi-näyttämöitä laajalla rintamalla.
Kuten subjektiivisen päivähoito-oikeuden puolustajat, minä argumentoin subjektiivisen kreisibailaus-oikeuden puolesta. Emme halua eristäytyä tästä yhteiskunnasta mätäneviin rintamamiestaloihimme kasvukeskusten reuna-alueilla odottaen sitä hetkeä, jolloin jälkikasvumme on varttunut Kånken-reppu-ikään ja katoaa kohti kaupungin sykkiviä neonvaloja ja jolloin omat ylioppilaslakkimme ovat saavuttaneet riittävän kellertävän sävyn. Meilläkin on oikeus juhlaan tässä ja nyt. Olisiko kenties perustulo-tyyppinen peruskreba-malli sovellettavissa Suomen olosuhteisiin? Kaikille kansalaisille taattaisiin säännöllisesti ja ehdoitta oikeutus yöjuoksuihin ja valtio rahoittaisi tiettyyn ennaltamääriteltyyn rajaan saakka esim. taksikyydeistä, yökerhojen sisäänpääsyistä ja lastenvahtipalveluista aiheutuneita kustannuksia. Tällä kaikella olisi luonnollisesti työllisyyttä lisäävä, sosiaalista elämää ylläpitävä sekä arkisen aherruksen toisistaan erkaannuttamia pariskuntia yhdistävä vaikutus. En näe mitään syytä sille, etteikö tällaisen toimintamallin edellytyksiä kannattaisi selvittää. Sitä siis odotellessa.
Suomalaiset ovat innokkaita juhlijoita. Juhlan aiheeksi kelpaa oikeastaan mikä tahansa. Vuoden ensimmäinen päivä. Vuoden viimeinen päivä. Vuoden pisin päivä. Viikon keskimmäinen päivä. Pakanallinen mieli löytää lisäksi yllättävän helposti hengellisen ulottuvuutensa, kun tarjolla on paardi. Jeesuksen syntymäpäivä, Jeesuksen kuolinpäivä, Jeesuksen taivaaseenastumisen vuosipäivä ja niin edelleen. Kyllä kiitos - kuohuvat auki juhlan kunniaksi!
Juhlinta näyttää jakautuvan väestöryhmittäin epätasaisesti, jopa epäloogisesti. Esimerkiksi tämä jo aiemmin mainittu vappu. Historiallisesti tarkasteltuna se on kansainvälinen työläisten juhlapäivä. Katukuvassa näyttää kuitenkin siltä, että railakkaimmin vappua juhlistavat ne, jotka eivät ole joko vielä tai enää työmarkkinoiden käytettävissä: 14-17-vuotiaat lapset, korkeakouluopiskelijat sekä 1900-luvun alkupuoliskolla ylioppilastutkintonsa suorittaneet vuorineuvokset. Ensimmäistä kesätyötään vanhempiensa painostuksesta vastahakoisesti harkitsevat teinit lataavat Kånken-reppunsa keskioluella ja kuivalla omenasiiderillä ja eläytyvät kiitettävällä intensiteetillä sorretun työläisen tuskaan. Teekkarit puolestaan juhlistavat vappua viikkokausia. Ymmärtääkseni teknillisen alan korkeakouluissa ei vapusta johtuen järjestetä lähiopetusta kevätlukukaudella laisinkaan. Keltaisessa ylioppilaslakissaan kuohuviiniä puistossa kilistävä hopeakettu on muuten vaan ikoninen vappu-näky. Työläiset poistuvat perheineen takavasemmalle todellisten juhlijoiden tieltä.
Tähän havaintoon viitaten, keskiluokkaisen perheenisän näkökulmasta suurin demografinen haaste ja tilastoanalyysien puhuttelevin käppyrä onkin kärjellään lepäävä kreba-pyramidi, joka ilmaisee ikäryhmittäin suomalaisten osallistumista kreisibailaukseen. Ruuhkavuosien runtelemat x ja y -sukupolvien edustajat muodostavat kreba-pyramidin ahtaan kärjen, kun taas suuret ikäluokat ja z-sukupolven teinit dominoivat kaikkia paardi-näyttämöitä laajalla rintamalla.
Kuten subjektiivisen päivähoito-oikeuden puolustajat, minä argumentoin subjektiivisen kreisibailaus-oikeuden puolesta. Emme halua eristäytyä tästä yhteiskunnasta mätäneviin rintamamiestaloihimme kasvukeskusten reuna-alueilla odottaen sitä hetkeä, jolloin jälkikasvumme on varttunut Kånken-reppu-ikään ja katoaa kohti kaupungin sykkiviä neonvaloja ja jolloin omat ylioppilaslakkimme ovat saavuttaneet riittävän kellertävän sävyn. Meilläkin on oikeus juhlaan tässä ja nyt. Olisiko kenties perustulo-tyyppinen peruskreba-malli sovellettavissa Suomen olosuhteisiin? Kaikille kansalaisille taattaisiin säännöllisesti ja ehdoitta oikeutus yöjuoksuihin ja valtio rahoittaisi tiettyyn ennaltamääriteltyyn rajaan saakka esim. taksikyydeistä, yökerhojen sisäänpääsyistä ja lastenvahtipalveluista aiheutuneita kustannuksia. Tällä kaikella olisi luonnollisesti työllisyyttä lisäävä, sosiaalista elämää ylläpitävä sekä arkisen aherruksen toisistaan erkaannuttamia pariskuntia yhdistävä vaikutus. En näe mitään syytä sille, etteikö tällaisen toimintamallin edellytyksiä kannattaisi selvittää. Sitä siis odotellessa.
torstai 28. huhtikuuta 2016
Taloudellisesta riittämättömyydestä
Viime aikoina perheessämme on keskusteltu poikkeuksellisen paljon rahasta. Raha on toki aina ollut kestosuosikki parisuhteemme keskustelunaiheista, erityisesti minun väärin perustein holtittomaksi moitittu rahankäyttöni ja mahdolliset toimenpiteet tämän epätoivotun käyttäytymismallin korjaamisessa. Tällä kertaa perheemme talousfoorumeilla syyttävä sormi ei ole kuitenkaan osoitellut suuntaani, kyse on ollut enemmänkin yleismaailmallisesta pohdinnasta rahan roolista elämässämme.
Meitä vaivaa krooninen rahapula. Emme voi toteuttaa haaveitamme ja elää täysipainoista elämää nykyisellä tulotasollamme. Taloudellinen riittämättömyytemme kiristää tunnelmaa kotona. Sanotaan, ettei raha tuo onnea. Höpöhöpö, se on sitä tyypillistä persaukisten itsepetosta. Meille raha toisi nimenomaan sitä kaivattua onnea. Kyllä kelpaisi kartanonomistajana muistella niitä ahtaita rivariaikoja, jolloin tuhlasimme tuntikaupalla energiaa kaikenmoiseen ankeaan Ikea-sähläykseen, huonekalujen epätoivoiseen rymsteeraus-valssiin sekä tilaa säästävien sisustusratkaisujen innovointiin. Oikein hävettäisi jälkikäteen sekin, että kaikki ne vuodet kiusasin vaimoani esteettisesti arveluttavien tilasyöppöjen, mutta toisaalta hänelle tunnearvoltaan rakkaiden ja merkityksellisten esineiden säilömisvietistä. Ja aivan suotta. Rahalla sitä ostaisi vaikka kokonaisen rivitalon ihanien tavaroiden säilytystä varten ja perhesopu säilyisi. Raha parantaisi elämämme laatua sen kaikilla osa-alueilla, naurettavan lihava pankkisaldo toisi perheeseemme naurun ja ilon.
Jonkinasteiseksi ongelmaksi tässä muodostuu tietenkin se, että tähänastista elonpolkuani ovat leimannet lukuisat valinnat, jotka taloudellisesta näkökulmasta ovat osoittautuneet kohtalokkaan vääriksi. Harrastus- ja koulutustaustastani on turha hakea elementtejä, jotka olisivat realisoitavissa käteisvirraksi. Meitä hölkkääviä kasvatustieteilijöitä kun ei kannata kovin suurin odotuksin etsiä Suomen suurituloisimpien verotietolistojen kärkisijoilta. Nykyisissä hommissani en rehellisin keinoin pääse miljooniin käsiksi millään. Perinteisimmätkin oikopolut ovat tukossa: räppäriksi olen liian vanha ja tavallinen, pokeriammattilaisuus näillä uhkapelitaidoilla voitaneen unohtaa. En osaa oikeastaan mitään sellaista, mistä joku haluaisi maksaa maltaita. Osaan kääntää kieleni kaksinkertaiselle rullalle ja olen kohtuullisen hyvä tulkkaamaan sanoja, jotka on kirjoitettu väärin päin oikealta vasemmalle. Nämä supervoimat tuskin kuitenkaan kääntävät taloudellisen riittämättömyytemme kurssia.
Julkisuuden henkilönä voisi päästä tienaamaan. Ensin pitäisi kuitenkin saavuttaa se julkisuus. Paras sauma lienee jonkin tositv-sarjan kautta. Vaimon kanssa mietimme joskus, että pitäisikö hakea Temptation Islandiin. Totesimme, ettei kannata. Minä dokaisin siellä illat ja Elina menisi ysiltä nukkumaan. Siis aivan niin kuin kotona. Ei niillä näytöillä saada omaa sisustusohjelmaa.
Kaikki toivomme lepää siis lapsissa. Ja sehän onkin luontevaa. Koulutus- ja työvoimapolitiikan ammattilaisina osaamme ohjata heitä kohti tuottoisampia elämänpolkuja, kenties jopa NHL-kaukaloita. Täytyy vain toivoa, ettei jälkikasvumme rasitteena ole rahaa karttavan isän geeniperimä. Tyttö ainakin on ilmoittanut, että hänestä tulee isona usean linnan prinsessa. Eräänlaisesta tuottavasta sarjayrittäjyydestä tuossakin on kyse, lupaava alku siis. Kunhan ei vaan hairahda minkään persaukisen kasvatustieteilijän kelkkaan.
Meitä vaivaa krooninen rahapula. Emme voi toteuttaa haaveitamme ja elää täysipainoista elämää nykyisellä tulotasollamme. Taloudellinen riittämättömyytemme kiristää tunnelmaa kotona. Sanotaan, ettei raha tuo onnea. Höpöhöpö, se on sitä tyypillistä persaukisten itsepetosta. Meille raha toisi nimenomaan sitä kaivattua onnea. Kyllä kelpaisi kartanonomistajana muistella niitä ahtaita rivariaikoja, jolloin tuhlasimme tuntikaupalla energiaa kaikenmoiseen ankeaan Ikea-sähläykseen, huonekalujen epätoivoiseen rymsteeraus-valssiin sekä tilaa säästävien sisustusratkaisujen innovointiin. Oikein hävettäisi jälkikäteen sekin, että kaikki ne vuodet kiusasin vaimoani esteettisesti arveluttavien tilasyöppöjen, mutta toisaalta hänelle tunnearvoltaan rakkaiden ja merkityksellisten esineiden säilömisvietistä. Ja aivan suotta. Rahalla sitä ostaisi vaikka kokonaisen rivitalon ihanien tavaroiden säilytystä varten ja perhesopu säilyisi. Raha parantaisi elämämme laatua sen kaikilla osa-alueilla, naurettavan lihava pankkisaldo toisi perheeseemme naurun ja ilon.
Jonkinasteiseksi ongelmaksi tässä muodostuu tietenkin se, että tähänastista elonpolkuani ovat leimannet lukuisat valinnat, jotka taloudellisesta näkökulmasta ovat osoittautuneet kohtalokkaan vääriksi. Harrastus- ja koulutustaustastani on turha hakea elementtejä, jotka olisivat realisoitavissa käteisvirraksi. Meitä hölkkääviä kasvatustieteilijöitä kun ei kannata kovin suurin odotuksin etsiä Suomen suurituloisimpien verotietolistojen kärkisijoilta. Nykyisissä hommissani en rehellisin keinoin pääse miljooniin käsiksi millään. Perinteisimmätkin oikopolut ovat tukossa: räppäriksi olen liian vanha ja tavallinen, pokeriammattilaisuus näillä uhkapelitaidoilla voitaneen unohtaa. En osaa oikeastaan mitään sellaista, mistä joku haluaisi maksaa maltaita. Osaan kääntää kieleni kaksinkertaiselle rullalle ja olen kohtuullisen hyvä tulkkaamaan sanoja, jotka on kirjoitettu väärin päin oikealta vasemmalle. Nämä supervoimat tuskin kuitenkaan kääntävät taloudellisen riittämättömyytemme kurssia.
Julkisuuden henkilönä voisi päästä tienaamaan. Ensin pitäisi kuitenkin saavuttaa se julkisuus. Paras sauma lienee jonkin tositv-sarjan kautta. Vaimon kanssa mietimme joskus, että pitäisikö hakea Temptation Islandiin. Totesimme, ettei kannata. Minä dokaisin siellä illat ja Elina menisi ysiltä nukkumaan. Siis aivan niin kuin kotona. Ei niillä näytöillä saada omaa sisustusohjelmaa.
Kaikki toivomme lepää siis lapsissa. Ja sehän onkin luontevaa. Koulutus- ja työvoimapolitiikan ammattilaisina osaamme ohjata heitä kohti tuottoisampia elämänpolkuja, kenties jopa NHL-kaukaloita. Täytyy vain toivoa, ettei jälkikasvumme rasitteena ole rahaa karttavan isän geeniperimä. Tyttö ainakin on ilmoittanut, että hänestä tulee isona usean linnan prinsessa. Eräänlaisesta tuottavasta sarjayrittäjyydestä tuossakin on kyse, lupaava alku siis. Kunhan ei vaan hairahda minkään persaukisen kasvatustieteilijän kelkkaan.
Lomaunelmia
Wikipedian mukaan loma on työstä, opiskelusta tai vastaavasta saatavaa vapaa-aikaa. Käsitteellä viitataan ensisijaisesti irrottautumiseen jostakin. Loman käsite ei ole yksiselitteinen. Useimmille vapaa-aika on lomaa työstä. Toisille taas työ voi olla lomaa vapaa-ajasta. Koliikkivauva kiristää hermoja kotona, parisuhde on koetuksella. Toinen vanhemmista pääsee toimistolle lepäämään, pakoon arjen ahtautta. Loman käsite on suhteellinen.
Lapsiperheen lomailu ei ole lastenleikkiä, siitä on leikki kaukana, ainakin meidän tapauksessamme. Olen aina ihmetellyt ja ehkä hieman salaa ihaillutkin niitä moderneja vanhempia, jotka vakuuttelevat sekä itselleen että muille, etteivät lapset muuta lomatottumuksia. Kyllä lapsen kanssa voi matkustaa Papua-Uuden-Guinean koskemattomiin viidakkokohteisiin, muksu mandukaan ja machete-veitsi viuhumaan kohti uusia seikkailuja - ei lapsi saa olla esteenä äärikokemuksille ja itsensä täysipainoiselle toteuttamiselle!
On meilläkin toki äärikokemuksia. Ensimmäinen niistä oli viikon mittainen pakettimatka Teneriffalle 1,5-vuotiaan poikamme kanssa. Syliä ja paikallaanoloa vieroksunut hermokimppu sekä kuuden tunnin lento turistiluokassa oli näin jälkikäteen meiltä erikoisen rohkea veto. Varsinkin kun käytimme kaikki viihdytyskeinot videoista viimeiseen maissinaksuun jo ennen lähtöä koneen odotellessa nousulupaa huoltohenkilökunnan sulatellessa lentokoneen jäätyneitä siipiä. Lähdimme arkea pakoon ja päädyimmekin vielä ankarampaan ja askeettisempaan arkeen. Taistelimme viikon vaatimattomassa hotellihuoneessa ilman kotimme fasiliteetteja ja mukavuuksia. Poika nukkui vieraassa paikassa huonommin kuin koskaan eikä ruoka maistunut. Kuten arvata saattaa, riitelimme railakkaasti koko viikon. Viidakkoveitsi-unelma kääntyi ranteet auki -kokemukseksi. Tiettyä temaattista yhteyttä oli sentään löydettävissä.
Emmekä toki oppineet kerrasta. Jollakin vinksahtaneella logiikalla ajattelimme, että kuvio olisi jotenkin helpompaa kahden lapsen kanssa. Kymmenkuinen tyttö kainalossa ja 3,5-vuotias poika reppuselässä suuntasimme Espanjan polttavaan aurinkoon juhannuksen viettoon. Puolet ajasta pelkäsimme, että lapset palavat tuhkaksi 40 asteen armottomassa paahteessa, toisen puolikkaan pelkäsimme että ensiaskeleitaan tapaileva tyttäremme putoaa huvilamme parvekkeelta heti kun univelkaisten vanhempien fokus hetkeksi herpaantuu. Muutamaan otteeseen kyseisen pariviikkoisen aikana mietimme omaa valmiuttamme rationaaliseen päätöksentekoon.
Jälkikäteen ymmärsimme, että olimme syyllistyneet lomasuunnittelun perisyntiin: kohtuuttomiin ja epärealistisiin odotuksiin. Olimme harhaisesti täysin vakuuttuneita siitä, että kaikki muut lapsiperheet elävät lomillaan löytöretkeilijä-elämää, todisteena tästä sosiaalisen median kanavissa julkaistut lomakuvat kaksivuotiaista lapsista, jotka kauniin päivettyneinä syövät kiltisti eksoottisia mereneläviä ihanassa äyriäisravintolassa. Veitsellä ja haarukalla. Meidän kuvissa on nivea-marinoituja kalpeanaamoja mäkkärissä. Kyllä semmoinen vetää mielen apeaksi. Mekin halusimme äyriäiskokemuksen.
Nykyisin olemme kokemusten viisastamina armeliaan rehellisiä itsellemme. Löytöretkeilyn, viidakkoveitsien ja äyriäiskokemusten asemesta valitsemme helppouden. Me emme yksinkertaisesti ole vielä valmiita kiertämään kaukoidän pieniä saaria purjeveneellä. Nyt Mattila Travels panostaa arjen luksukseen, joka meidän tapauksessamme tarkoittaa ranskalaisia perunoita ja kokista, langatonta verkkoyhteyttä Netflixiä varten, kiireettömyyttä ja ehkä muutamaa harmitonta terassiolutta, kun lapset nukkuvat. Kyllä me sinne viidakkoonkin ehdimme vielä.
Lapsiperheen lomailu ei ole lastenleikkiä, siitä on leikki kaukana, ainakin meidän tapauksessamme. Olen aina ihmetellyt ja ehkä hieman salaa ihaillutkin niitä moderneja vanhempia, jotka vakuuttelevat sekä itselleen että muille, etteivät lapset muuta lomatottumuksia. Kyllä lapsen kanssa voi matkustaa Papua-Uuden-Guinean koskemattomiin viidakkokohteisiin, muksu mandukaan ja machete-veitsi viuhumaan kohti uusia seikkailuja - ei lapsi saa olla esteenä äärikokemuksille ja itsensä täysipainoiselle toteuttamiselle!
On meilläkin toki äärikokemuksia. Ensimmäinen niistä oli viikon mittainen pakettimatka Teneriffalle 1,5-vuotiaan poikamme kanssa. Syliä ja paikallaanoloa vieroksunut hermokimppu sekä kuuden tunnin lento turistiluokassa oli näin jälkikäteen meiltä erikoisen rohkea veto. Varsinkin kun käytimme kaikki viihdytyskeinot videoista viimeiseen maissinaksuun jo ennen lähtöä koneen odotellessa nousulupaa huoltohenkilökunnan sulatellessa lentokoneen jäätyneitä siipiä. Lähdimme arkea pakoon ja päädyimmekin vielä ankarampaan ja askeettisempaan arkeen. Taistelimme viikon vaatimattomassa hotellihuoneessa ilman kotimme fasiliteetteja ja mukavuuksia. Poika nukkui vieraassa paikassa huonommin kuin koskaan eikä ruoka maistunut. Kuten arvata saattaa, riitelimme railakkaasti koko viikon. Viidakkoveitsi-unelma kääntyi ranteet auki -kokemukseksi. Tiettyä temaattista yhteyttä oli sentään löydettävissä.
Emmekä toki oppineet kerrasta. Jollakin vinksahtaneella logiikalla ajattelimme, että kuvio olisi jotenkin helpompaa kahden lapsen kanssa. Kymmenkuinen tyttö kainalossa ja 3,5-vuotias poika reppuselässä suuntasimme Espanjan polttavaan aurinkoon juhannuksen viettoon. Puolet ajasta pelkäsimme, että lapset palavat tuhkaksi 40 asteen armottomassa paahteessa, toisen puolikkaan pelkäsimme että ensiaskeleitaan tapaileva tyttäremme putoaa huvilamme parvekkeelta heti kun univelkaisten vanhempien fokus hetkeksi herpaantuu. Muutamaan otteeseen kyseisen pariviikkoisen aikana mietimme omaa valmiuttamme rationaaliseen päätöksentekoon.
Jälkikäteen ymmärsimme, että olimme syyllistyneet lomasuunnittelun perisyntiin: kohtuuttomiin ja epärealistisiin odotuksiin. Olimme harhaisesti täysin vakuuttuneita siitä, että kaikki muut lapsiperheet elävät lomillaan löytöretkeilijä-elämää, todisteena tästä sosiaalisen median kanavissa julkaistut lomakuvat kaksivuotiaista lapsista, jotka kauniin päivettyneinä syövät kiltisti eksoottisia mereneläviä ihanassa äyriäisravintolassa. Veitsellä ja haarukalla. Meidän kuvissa on nivea-marinoituja kalpeanaamoja mäkkärissä. Kyllä semmoinen vetää mielen apeaksi. Mekin halusimme äyriäiskokemuksen.
Nykyisin olemme kokemusten viisastamina armeliaan rehellisiä itsellemme. Löytöretkeilyn, viidakkoveitsien ja äyriäiskokemusten asemesta valitsemme helppouden. Me emme yksinkertaisesti ole vielä valmiita kiertämään kaukoidän pieniä saaria purjeveneellä. Nyt Mattila Travels panostaa arjen luksukseen, joka meidän tapauksessamme tarkoittaa ranskalaisia perunoita ja kokista, langatonta verkkoyhteyttä Netflixiä varten, kiireettömyyttä ja ehkä muutamaa harmitonta terassiolutta, kun lapset nukkuvat. Kyllä me sinne viidakkoonkin ehdimme vielä.
maanantai 25. huhtikuuta 2016
Varastomies ja toimitusjohtaja
Työskentelen projektipäällikkönä koulutusorganisaatiossa. Työhöni kuuluvat hankinnat, kilpailutukset, budjetointi, projektien seuranta, verkostoituminen ja potentiaalisten yhteistyökumppaneiden kontaktointi. Tehtäväni on olla perillä toimintaympäristömme nykytilasta ja ennakoida tulevia muutoksia, jotka vaikuttavat organisaatiomme toimintaan. Säädän asioita, järjestän ja moderoin erilaisia tapahtumia. Lähtökohtaisesti minulla on erittäin monta rautaa tulessa kaiken aikaa.
Paitsi kotona. Siellä olen aivan pihalla. Tai ehkäpä 'pihalla' on liian voimakas ilmaisu. Työn hierarkiaan suhteutettuna työskentelen kodin piirissä varastomiehenä. Vaimoni on perheemme itseoikeutettu projektipäällikkö. Hän on Mattilat Oy:n toimitusjohtaja, talouspäällikkö sekä hallituksen puheenjohtaja. 51 prosentin osake-enemmistöllä hänellä on päätösvalta sekä selkeä kokonaisvisio yhtiömme toiminnasta ja tulevaisuudesta. Ja hyvä niin. Yhtiömme on hyvissä käsissä. Ilman häntä kummilapsemme sekä lastemme ystävät jäisivät ilman syntymäpäivälahjojaan, jälkikasvumme kulkisi vuodenajanvaihteluihin nähden täysin sopimattomissa vaatteissa, pääsiäisvitsat jäisivät askartelematta, terassin pesun ja pensasaidan leikkuun ajoitus menisi vääjäämättä pieleen.
Olen viime aikoina pohdiskellut tätä perheiden sisäistä työnjakoa ja tullut pintapuolisten arkihavaintojen sekä kevyehkön survey-tutkimuksen kautta sellaiseen lopputulokseen, että perheessämme vallitseva varastomies-toimitusjohtaja -asetelma ei ole lainkaan poikkeuksellinen, itse asiassa päinvastoin. Ystäväpiirini miehet ovat lähes poikkeuksetta varastomiehiä. Naiset puolestaan johtavat omia perheitään suvereenisti ja näiden perheyritysjohtajien välillä näyttää vallitsevan tiivis ja toimiva verkosto, jonka kautta tieto ja hyödykkeet liikkuvat uskomattoman tehokkaasti.
Lapsiperheiden sisäisessä työnjaossa johtajuus näyttää syntyvän suurin piirtein niihin aikoihin, kun raskaustesti näyttää haaleaa plussaa. Nainen aktivoi verkostonsa ja määrätietoinen varustautuminen vanhemmuuteen käynnistyy. Ystäväperheen rouva opastaa tilaamaan lastenvaunut saksalaisesta verkkokaupasta: viestikenttään Kinderwagen kaufen kaufen niin homma hoituu! Nurkkiin ilmestyy muovikasseittain ystävien ja tuttavien lapsilta pieneksi jääneitä vaatteita ja tarvikkeita. Myöhemmin ne kulkeutuvat eteenpäin tässä logistisesti virheettömässä järjestelmässä. Koko ajan kaikki verkoston jäsenet ovat tietoisia kysynnän ja tarjonnan suhteesta: Sari synnyttää toukokuussa, 3D-ultran mukaan tyttö tulossa. Heinin tyttö Jemina on jo 7 kuukautta, sieltä liikenee varmasti alkuvarustus. Sari toimittaa vaatteet sitten eteenpäin Tarjalle, jolla laskettu aika on syksyllä. Suurkaupunkien logistiikkapalveluiden suunnittelijat voivat vain haaveilla tällaisista omaehtoisesti toimivista verkostoista.
Meiltä varastomiehiltä tällainen vanhemmuuteen liittyvä verkostomainen toiminta puuttuu lähes täysin. Jos lapsi tarvitsee uudet housut, varastomies ei kilauta kaverille vaan kipaisee kauppaan. Vuositasolla ekonominen holtittomuutemme ja sosiaalinen inkompetenssimme aiheuttaisi perheellemme merkittävän taloudellisen menetyksen, jos me varastomiehet olisimme vastuussa. Onneksi emme ole. Saamme nauttia toimitusjohtajiemme talousosaamisen hedelmistä vuodesta toiseen. Vaeltavien vaatekassien tasaisen virran sekä naisten keskinäisen W to W -kirpputorimyynnin tuomat taloudelliset säästöt mahdollistavat meilläkin vuotuisen perheloman etelän auringossa. Viimeistään siellä palmun alla kesätuulen puhaltaessa lempeästi kasvoille, tuoden samalla jääkylmän oluttuopin vaahtopäiden huumaavan tuoksun sieraimiin, varastomies ymmärtää että tätä hallintorakennetta ei kannata järkyttää. Kaikki on hyvin juuri näin.
Paitsi kotona. Siellä olen aivan pihalla. Tai ehkäpä 'pihalla' on liian voimakas ilmaisu. Työn hierarkiaan suhteutettuna työskentelen kodin piirissä varastomiehenä. Vaimoni on perheemme itseoikeutettu projektipäällikkö. Hän on Mattilat Oy:n toimitusjohtaja, talouspäällikkö sekä hallituksen puheenjohtaja. 51 prosentin osake-enemmistöllä hänellä on päätösvalta sekä selkeä kokonaisvisio yhtiömme toiminnasta ja tulevaisuudesta. Ja hyvä niin. Yhtiömme on hyvissä käsissä. Ilman häntä kummilapsemme sekä lastemme ystävät jäisivät ilman syntymäpäivälahjojaan, jälkikasvumme kulkisi vuodenajanvaihteluihin nähden täysin sopimattomissa vaatteissa, pääsiäisvitsat jäisivät askartelematta, terassin pesun ja pensasaidan leikkuun ajoitus menisi vääjäämättä pieleen.
Olen viime aikoina pohdiskellut tätä perheiden sisäistä työnjakoa ja tullut pintapuolisten arkihavaintojen sekä kevyehkön survey-tutkimuksen kautta sellaiseen lopputulokseen, että perheessämme vallitseva varastomies-toimitusjohtaja -asetelma ei ole lainkaan poikkeuksellinen, itse asiassa päinvastoin. Ystäväpiirini miehet ovat lähes poikkeuksetta varastomiehiä. Naiset puolestaan johtavat omia perheitään suvereenisti ja näiden perheyritysjohtajien välillä näyttää vallitsevan tiivis ja toimiva verkosto, jonka kautta tieto ja hyödykkeet liikkuvat uskomattoman tehokkaasti.
Lapsiperheiden sisäisessä työnjaossa johtajuus näyttää syntyvän suurin piirtein niihin aikoihin, kun raskaustesti näyttää haaleaa plussaa. Nainen aktivoi verkostonsa ja määrätietoinen varustautuminen vanhemmuuteen käynnistyy. Ystäväperheen rouva opastaa tilaamaan lastenvaunut saksalaisesta verkkokaupasta: viestikenttään Kinderwagen kaufen kaufen niin homma hoituu! Nurkkiin ilmestyy muovikasseittain ystävien ja tuttavien lapsilta pieneksi jääneitä vaatteita ja tarvikkeita. Myöhemmin ne kulkeutuvat eteenpäin tässä logistisesti virheettömässä järjestelmässä. Koko ajan kaikki verkoston jäsenet ovat tietoisia kysynnän ja tarjonnan suhteesta: Sari synnyttää toukokuussa, 3D-ultran mukaan tyttö tulossa. Heinin tyttö Jemina on jo 7 kuukautta, sieltä liikenee varmasti alkuvarustus. Sari toimittaa vaatteet sitten eteenpäin Tarjalle, jolla laskettu aika on syksyllä. Suurkaupunkien logistiikkapalveluiden suunnittelijat voivat vain haaveilla tällaisista omaehtoisesti toimivista verkostoista.
Meiltä varastomiehiltä tällainen vanhemmuuteen liittyvä verkostomainen toiminta puuttuu lähes täysin. Jos lapsi tarvitsee uudet housut, varastomies ei kilauta kaverille vaan kipaisee kauppaan. Vuositasolla ekonominen holtittomuutemme ja sosiaalinen inkompetenssimme aiheuttaisi perheellemme merkittävän taloudellisen menetyksen, jos me varastomiehet olisimme vastuussa. Onneksi emme ole. Saamme nauttia toimitusjohtajiemme talousosaamisen hedelmistä vuodesta toiseen. Vaeltavien vaatekassien tasaisen virran sekä naisten keskinäisen W to W -kirpputorimyynnin tuomat taloudelliset säästöt mahdollistavat meilläkin vuotuisen perheloman etelän auringossa. Viimeistään siellä palmun alla kesätuulen puhaltaessa lempeästi kasvoille, tuoden samalla jääkylmän oluttuopin vaahtopäiden huumaavan tuoksun sieraimiin, varastomies ymmärtää että tätä hallintorakennetta ei kannata järkyttää. Kaikki on hyvin juuri näin.
keskiviikko 20. huhtikuuta 2016
Rakkauden kielioppi
Persoonapronominit ovat sanoja, jotka viittaavat johonkin henkilöön tai ryhmään henkilöitä. Suomen kielen persoonapronominit ovat yksikössä minä, sinä, hän ja monikossa me, te, he. Persoonapronominien käyttö parisuhteen sisäisessä ja ulkoisessa viestinnässä on aina kiehtonut minua. Parisuhdeviestinnässä käytetty persoonapronomini ei eksplisiittisesti kerro todellista subjektia eli tekijää. Jos minä imuroin, vaimoni toteaa että me imuroimme. Jos minä leikkaan nurmikon ja pensasaidan, vaimoni kertoo että me teemme pihahommia. Ruoanlaitossa ja pyykinpesussa sama logiikka ei päde. On vain yksi tekijä. ”Minä kokkasin ja pyykkäsin” toteaa vaimoni. Emme siis me.
Ongelmalliseksi tämä persoonapronominin ja subjektin välinen epälooginen yhteys muodostuu silloin, kun viestinnän ydintä ilmaiseva predikaattiverbi ei saa tuekseen selkeää subjektia. Pitää tehdä, mutta kuka tekee? Parisuhteen harmonian kannalta tärkeintä on tietenkin tunnistaa todellinen subjekti silloinkin, kun sitä ei suoraan ilmaista. Oma muistisääntöni on se, että kun monikon ensimmäistä persoonaa eli me-muotoa käytetään lauseessa, jossa on konditionaali, on syytä valpastua. ”Meidän pitäisi”. Vaikka kieliopissa konditionaali ilmaiseekin nimensä mukaisesti tekemisen epävarmuutta tai ehdollisuutta, on sen merkitys parisuhdeviestinnässä selkeä ja ehdoton. Parisuhdeviestinnässä konditionaali onkin imperatiivi, joka ilmaisee käskyä tai kehotusta. Jos vaimoni toteaa, että meidän pitäisi tapetoida alakerran takkahuone, ei ole pienintäkään epäselvyyttä siitä, kuka menee rautakauppaan, ostaa tapetit ja läiskii ne seinille. Myös projektin jälkeinen viestintälinja on selvä: ”Me tapetoimme”. Edellyttäen tietenkin, että tulos on tyydyttävä. Epäonnistunut lopputulos muuttaa monikon ensimmäisen persoonan yksikön kolmanteen: ”Mikko tapetoi”.
Tästä kaikesta voisi vetää sellaisen hätäisen johtopäätöksen, että pitkässä parisuhteessa persoonat sulautuvat saumattomasti yhteen pronomineja myöten. Me olemme subjekti, yksi toiminnallinen yksikkö. Yksikkö vai monikko, ketä kiinnostaa – ei meillä lasketa.
On kuitenkin lukuisia tilanteita, jolloin persoonapronominien repertuaaria laajennetaan parisuhdeviestinnässä. Harvinainen yksikön toinen persoona (sinä) nousee esiin aina silloin kun sitä toivoisi voivansa piiloutua passiivin tai edes jaetun vastuun eli monikon kolmannen persoonan (he) taakse. ”Muistatkos kulta, kun SINÄ silloin kerran pilasit yhteisen lomamme”, ”SINÄ rikoit tämän, kyllä minä muistan”. Kernaasti sitä jakaisi rikoskumppanuutta yksikön kolmannelle tai monikon kolmannelle persoonalle: ”En se ollut minä, vaan hän / he”. Parisuhdeviestinnässä yhteinen tarina, joka koodataan sinä-pronominilla, on harvoin kaunis ja vailla negatiivista tunnelatausta. Kauniit ja myönteiset tarinat kerrotaan me-muodossa. Yksikön käyttö viittaa yleensä tarpeeseen selvittää syyllinen.
Persoonapronominien sujuva käyttö parisuhdeviestinnässä edellyttää sekä harjaantumista parisuhteen monimutkaiseen dynamiikkaan että luopumista yleisen kieliopin kahlitsevista lainalaisuuksista. Se edellyttää pariskunnalta konstruktivistista oppimimisnäkemystä, jossa tieto on dynaamista - alati muuttuvaa. Liikaa ei saa silti soveltaa. On lause, jossa subjektin, predikaatin ja objektin merkitykset eivät saa olla epäselviä. Se on parisuhdeviestinnän ydinlause, jonka tulee olla kristallinkirkas:
Minä rakastan sinua.
Stop Minecraft!
Minulla on yliopistollinen loppututkinto kasvatustieteissä, opettajan pedagoginen pätevyys, yhteensä kolmen vuoden opetuskokemus perusasteella ja lukiossa sekä lisäksi lähes 15 vuoden työkokemus koulutusorganisaatioissa. Olen kokenut aikuiskouluttaja, laillistettu partiotaustan omaava työnohjaaja sekä Mustanaamio-kerhon kultajäsen. Hyvällä syyllä voin katsoa olevani auktorisoitu ja meritoitunut kasvatus- ja koulutusalan ammattilainen, vapaan sivistystyön visionääri ja kirkasotsainen airut. Kaikki edellä mainittu on kuitenkin täysin merkityksetöntä, sillä omien lasteni kasvattajaksi ja pedagogisen suunnan karismaattiseksi viitoittajaksi minusta ei ole. Kotikasvattaja ei nimittäin CV:llä prameile. Ellei sitten ansioluettelossa lue ’näppäräsorminen lastenlääkäri’. Todistettavasti tästä professionaalisesta suuntautumisesta on hyötyä myös sosiaalisen median viimeaikoina runsaasti glorifioimassa ’arkielämän extremessä’.
Mutta asiaan. Moni aikuisiän murhe ja epäonni juontaa juurensa pedagogisiin perusvirheisiin varhaislapsuudessa, jotka lahjakas terapeutti sinnikkäällä ja periksi antamattomalla työotteellaan kaivaa esiin tukahdutettujen muistojen kellarista. Esikoiseni osalta terapeuttinen läpimurto tullaan todennäköisesti pukemaan seuraavaan muotoon: ”Mä näen selkeästi, että koko tämä pahan kierre lähtee siitä, kun isäsi osti sulle Minecraftin. Miltä susta itsestäs tuntuu kun mä sanon näin?”. Touché. Tuo graafisesti erittäin kömpelö seikkailupeli, jota 2000-luvun alkupuoliskolla myytiin pahaa-aavistamattomille isille ’loogista päättelykykyä ja konstruktiivista ajattelua’ kehittävänä opetusviihdykkeenä, tullaan muistamaan kokonaisten sukupolvien kognitiiviset toiminnot lamauttaneena ja rapauttaneena vitsauksena. 7-vuotias raukkaparka on vailla mahdollisuuksia: aivojen hermoverkot ja solujen väliset yhteydet hakevat vielä uomiaan, kun endermanit, creeperit, hornahenget, näivettäjät ja zombi-liskot ylikuumentavat isoaivokuoren pohjaosassa sijaitsevan keskenkasvuisen hippokampuksen. Siihen sekamelskaan ei sitten juuri muuta mahdu. Poikani kohdalla sinne mahtui vielä Roope Salmisen & Koirien Madafakin darra –hitin kertsi, mutta ei mitään muuta.
Tästä saimme karun todisteen toissa taannoin, kun perusopetushenkilöstön ohjeistamina harjoittelimme pojan kanssa kotiseutuopillisia alkeita, kotiosoitetta, kaupunginosia ja sen semmoista. Selkäydinmateriaalia aikuisiän huuruisiin taksijonoihin, mietin salaa mielessäni. Emme yllättyneet, kun poikamme ei tiennyt osoitettamme tahi kaupunginosaamme. Sen sijaan yllätyksemme oli jonkinasteinen, kun hän ei tiennyt edes kotikaupunkiaan tai kotimaataan. Huolemme eskaloitui, kun pojalla ei ollut hajuakaan omasta sukunimestään tai toisesta etunimestään. Puhumattakaan siskonsa koko nimestä. Isänsä hän tunnisti Isä Mikoksi. Äitinsä Äiti Mikko Mattilaksi. Hieno homma, totesimme. Poika julistaa kylillä katolisen sateenkaariperheemme idylliä. Ei tarvita Nostradamusta ennustamaan, että tulee näistä lähtökohdista koulupolun mustia rinteitä kivutaan haarakäyntiä haparoiden ylöspäin ja oppimiskäyrä tulee olemaan jyrkkä vielä pitkään.
Mutta peli ei ole vielä pelattu. Tai siis teknisesti todellakin on. Julistan kotiimme pedagogisen hätätilan. Salliva kasvatus joutaa romukoppaan, naftaliinista kaivetaan behaviorismi, käpylehmät ja afrikan tähti. Pelikonsoleihin palataan aikaisintaan lakkiaisissa. Aiemmasta osaamisestani on sittenkin hyötyä. Pedagogiikan historialliset lähtökohdat nostetaan kasvatustyömme keskiöön. Ancilla face mea laganum! kuten me ammattididaktikot tapaamme sanoa.
Pilkkahinnalla kesäkondikseen
Kuntosali. Kerrassaan hieno keksintö. Niitä on monenlaisia. On sellaisia, joissa on parkettilattia ja vastaanottotiski, joissa työskentelyoikeuden vähimmäisvaatimuksena on kansallisen kauneuskilpailun perintöprinsessan titteli, joissa peseytymistilojen virkaa hoitavat kylpylätasoiset kauneushoitolat ja joissa föönit on korvattu kesytetyillä lumileopardeilla, jotka hönkivät kuontalosi kuivaksi. Sitten on sellaisia kuntosaleja, jotka sijaitsevat maan alla, joissa pelataan vain vapailla painoilla, sellaisia joissa ei ole yhtään aktiviteettia johon liittyisi turvavyö, sellaisia joissa tapaa keskimääräistä enemmän ihmisiä joilla ei ole kaulaa.
Jokaiselle löytyy omanlaisensa kuntosali. Itse omistan jäsenyyden kuntosalille, jossa ei ole henkilökuntaa. Päädyin kyseiseen vaihtoehtoon, koska se on keveästä henkilöstörakenteestaan johtuen varsin huokea ja toisaalta se sijaitsee noin kilometrin matkan päässä meiltä. Edullinen lähipalvelu siis.
Vai onko sittenkään? Optimaalisissa olosuhteissa vierailen kuntosalillani neljä kertaa viikossa. Ja koska kuntosalini sijaitsee sopivasti lähikauppamme yläkerrassa, saan poikkeuksetta mukaani kauppalistan. Kaksi kauppakäyntiä neljästä sisältää ns. Ison listan, joka tarkoittaa vähintään 190 euron loppusummaa. Kaksi vähäpätöisempää, niin kutsuttua “hae vaan maito” –käyntiä rokottaa pankkitiliäni keskimäärin 70 eurolla / kerta. Tähän liittyy samalla kaavalla toistuva seremonia, jossa maitokaupoille lähetetty mies saa kaupan ovista astuttuaan 9 tekstiviestiä, joista jokainen sisältää vähintään kolmen tuotteen ostovelvoitteen.
Toisin sanoen kuntosaliharrastukseni maksaa 520 euroa viikossa, 2080 euroa kuukaudessa. Kuntosalista, jossa ei ole henkilökuntaa, asiakaspalvelua, parkettilattiaa tai lumileopardeja. Ikään kuin puukkoa märkivässä haavassani kääntäen totean, että kyseisestä summasta 32 euroa menee energiapatukoihin, jotka todennäköisesti vain heikentävät uurastukseni hedelmiä.
Kaikki taloudellinen panostus olisi tietenkin perusteltua, mikäli tulokset olisivat nähtävissä. Jos sixpack olisi havaittavissa untuvatakin läpi, jos ohikulkijoiden katseista voisi lukea huolen “mistä tuokin v-selkäinen adonis löytää istuvia vaatteita?”. Mutta näin ei ole. Totuus tulee naapurin suusta: “Käyt sä oikeesti salilla, ei uskois”.
Mutta on se silti hieno harrastus tuo kuntosali. Meidän salimme erikoisuus on henkilöstöttömyyden lisäksi American Idols jota näytetään televisioruuduista ilman ääniä, taustalla stereoiden luukuttaessa 90-luvun EuroDance-hittejä. Kyllä tuosta lystistä maksaa helposti 24 960 euroa vuodessa.
Jokaiselle löytyy omanlaisensa kuntosali. Itse omistan jäsenyyden kuntosalille, jossa ei ole henkilökuntaa. Päädyin kyseiseen vaihtoehtoon, koska se on keveästä henkilöstörakenteestaan johtuen varsin huokea ja toisaalta se sijaitsee noin kilometrin matkan päässä meiltä. Edullinen lähipalvelu siis.
Vai onko sittenkään? Optimaalisissa olosuhteissa vierailen kuntosalillani neljä kertaa viikossa. Ja koska kuntosalini sijaitsee sopivasti lähikauppamme yläkerrassa, saan poikkeuksetta mukaani kauppalistan. Kaksi kauppakäyntiä neljästä sisältää ns. Ison listan, joka tarkoittaa vähintään 190 euron loppusummaa. Kaksi vähäpätöisempää, niin kutsuttua “hae vaan maito” –käyntiä rokottaa pankkitiliäni keskimäärin 70 eurolla / kerta. Tähän liittyy samalla kaavalla toistuva seremonia, jossa maitokaupoille lähetetty mies saa kaupan ovista astuttuaan 9 tekstiviestiä, joista jokainen sisältää vähintään kolmen tuotteen ostovelvoitteen.
Toisin sanoen kuntosaliharrastukseni maksaa 520 euroa viikossa, 2080 euroa kuukaudessa. Kuntosalista, jossa ei ole henkilökuntaa, asiakaspalvelua, parkettilattiaa tai lumileopardeja. Ikään kuin puukkoa märkivässä haavassani kääntäen totean, että kyseisestä summasta 32 euroa menee energiapatukoihin, jotka todennäköisesti vain heikentävät uurastukseni hedelmiä.
Kaikki taloudellinen panostus olisi tietenkin perusteltua, mikäli tulokset olisivat nähtävissä. Jos sixpack olisi havaittavissa untuvatakin läpi, jos ohikulkijoiden katseista voisi lukea huolen “mistä tuokin v-selkäinen adonis löytää istuvia vaatteita?”. Mutta näin ei ole. Totuus tulee naapurin suusta: “Käyt sä oikeesti salilla, ei uskois”.
Mutta on se silti hieno harrastus tuo kuntosali. Meidän salimme erikoisuus on henkilöstöttömyyden lisäksi American Idols jota näytetään televisioruuduista ilman ääniä, taustalla stereoiden luukuttaessa 90-luvun EuroDance-hittejä. Kyllä tuosta lystistä maksaa helposti 24 960 euroa vuodessa.
Tervetuloa varastohuoneeseen!
Hienoa, että olet löytänyt tiesi tänne - olet lämpimästi tervetullut! Pahoittelen, että varastohuoneemme on valitettavan ahdas ja vaatimaton, mutta tilaa löytyy toki aina yhdelle kiinnostuneelle lukijalle.
Mikä ihmeen varastohuone?
Se on sekä fyysinen tila että metafora parisuhteeni sisäiselle valtataistelulle, yhteisten arvojen ja haaveiden yhteensovittamisen haasteille. Fyysisesti varastohuone sijaitsee erään tamperelaislähiön viihtyisässä rivitaloasunnossa, jossa asuu nelihenkinen perheemme. Sen verran voisin perhettäni esitellä, että suomen kielen sanakirjassa sanan 'mediaani' kohdalla on kuva meistä. Olemme vaimoni kanssa akateemisesti koulutettuja, työssäkäyviä keskituloisia toimistotyöntekijöitä, perheeseemme kuuluvat lisäksi 7-vuotias poika ja 4-vuotias tyttö. Harrastamme vaimoni kanssa lenkkeilyä ja kuntosalia, lasten harrastuksiin kuuluvat partio, palloilulajit ja baletti. Lomalla suuntaamme matkamme kohti Espanjan aurinkorannikkoa. Autotallissamme on farmariauto. Yhtälöstä puuttuu ainoastaan kultainen noutaja, johtuen vaimoni allergiasta. Lemmikkieläinallergia on muuten tyypillisin allergian aiheuttaja Suomessa, joten tältä osin säilytämme edelleen paikkamme turvallisesti mediaani-ryhmässä. Älä toki ymmärrä väärin - rakastan tavallista elämäämme. Kaikesta tavallisuudestaan huolimatta se tarjoaa minulle suuria tunteita ja elämyksiä enemmän kuin riittämiin.
Näitä suuria tunteita ja elämyksiä käsittelen tässä blogissa eräänlaisena itseterapiamuotona. Tarkastelen arjen sankaruutta, työn ja arjen yhteensovittamisen haastetta, isyyden ihmettä, miehistä kypsymättömyyttä kypsässä parisuhteessa, hamsterin ja raivaajan ikuisuustaistelua käytettävissä olevan tilan hallinnasta. Ja sukupolvelleni ominaisesti suodatan havaintoni sarkastisen filtterin läpi.
Isäni sukupolven mies puhui suunsa puhtaaksi tai tukahdutti tunteensa vastoinkäymisen kohdatessa. Moderni mies kirjoittaa blogitekstin. Varastohuoneessa.
Mikä ihmeen varastohuone?
Se on sekä fyysinen tila että metafora parisuhteeni sisäiselle valtataistelulle, yhteisten arvojen ja haaveiden yhteensovittamisen haasteille. Fyysisesti varastohuone sijaitsee erään tamperelaislähiön viihtyisässä rivitaloasunnossa, jossa asuu nelihenkinen perheemme. Sen verran voisin perhettäni esitellä, että suomen kielen sanakirjassa sanan 'mediaani' kohdalla on kuva meistä. Olemme vaimoni kanssa akateemisesti koulutettuja, työssäkäyviä keskituloisia toimistotyöntekijöitä, perheeseemme kuuluvat lisäksi 7-vuotias poika ja 4-vuotias tyttö. Harrastamme vaimoni kanssa lenkkeilyä ja kuntosalia, lasten harrastuksiin kuuluvat partio, palloilulajit ja baletti. Lomalla suuntaamme matkamme kohti Espanjan aurinkorannikkoa. Autotallissamme on farmariauto. Yhtälöstä puuttuu ainoastaan kultainen noutaja, johtuen vaimoni allergiasta. Lemmikkieläinallergia on muuten tyypillisin allergian aiheuttaja Suomessa, joten tältä osin säilytämme edelleen paikkamme turvallisesti mediaani-ryhmässä. Älä toki ymmärrä väärin - rakastan tavallista elämäämme. Kaikesta tavallisuudestaan huolimatta se tarjoaa minulle suuria tunteita ja elämyksiä enemmän kuin riittämiin.
Näitä suuria tunteita ja elämyksiä käsittelen tässä blogissa eräänlaisena itseterapiamuotona. Tarkastelen arjen sankaruutta, työn ja arjen yhteensovittamisen haastetta, isyyden ihmettä, miehistä kypsymättömyyttä kypsässä parisuhteessa, hamsterin ja raivaajan ikuisuustaistelua käytettävissä olevan tilan hallinnasta. Ja sukupolvelleni ominaisesti suodatan havaintoni sarkastisen filtterin läpi.
Isäni sukupolven mies puhui suunsa puhtaaksi tai tukahdutti tunteensa vastoinkäymisen kohdatessa. Moderni mies kirjoittaa blogitekstin. Varastohuoneessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)