Taloudellisesta riittämättömyydestä

Viime aikoina perheessämme on keskusteltu poikkeuksellisen paljon rahasta. Raha on toki aina ollut kestosuosikki parisuhteemme keskustelunaiheista, erityisesti minun väärin perustein holtittomaksi moitittu rahankäyttöni ja mahdolliset toimenpiteet tämän epätoivotun käyttäytymismallin korjaamisessa. Tällä kertaa perheemme talousfoorumeilla syyttävä sormi ei ole kuitenkaan osoitellut suuntaani, kyse on ollut enemmänkin yleismaailmallisesta pohdinnasta rahan roolista elämässämme.

Meitä vaivaa krooninen rahapula. Emme voi toteuttaa haaveitamme ja elää täysipainoista elämää nykyisellä tulotasollamme. Taloudellinen riittämättömyytemme kiristää tunnelmaa kotona. Sanotaan, ettei raha tuo onnea. Höpöhöpö, se on sitä tyypillistä persaukisten itsepetosta. Meille raha toisi nimenomaan sitä kaivattua onnea. Kyllä kelpaisi kartanonomistajana muistella niitä ahtaita rivariaikoja, jolloin tuhlasimme tuntikaupalla energiaa kaikenmoiseen ankeaan Ikea-sähläykseen, huonekalujen epätoivoiseen rymsteeraus-valssiin sekä tilaa säästävien sisustusratkaisujen innovointiin. Oikein hävettäisi jälkikäteen sekin, että kaikki ne vuodet kiusasin vaimoani esteettisesti arveluttavien tilasyöppöjen, mutta toisaalta hänelle tunnearvoltaan rakkaiden ja merkityksellisten esineiden säilömisvietistä. Ja aivan suotta. Rahalla sitä ostaisi vaikka kokonaisen rivitalon ihanien tavaroiden säilytystä varten ja perhesopu säilyisi. Raha parantaisi elämämme laatua sen kaikilla osa-alueilla, naurettavan lihava pankkisaldo toisi perheeseemme naurun ja ilon.

Jonkinasteiseksi ongelmaksi tässä muodostuu tietenkin se, että tähänastista elonpolkuani ovat leimannet lukuisat valinnat, jotka taloudellisesta näkökulmasta ovat osoittautuneet kohtalokkaan vääriksi. Harrastus- ja koulutustaustastani on turha hakea elementtejä, jotka olisivat realisoitavissa käteisvirraksi. Meitä hölkkääviä kasvatustieteilijöitä kun ei kannata kovin suurin odotuksin etsiä Suomen suurituloisimpien verotietolistojen kärkisijoilta. Nykyisissä hommissani en rehellisin keinoin pääse miljooniin käsiksi millään. Perinteisimmätkin oikopolut ovat tukossa: räppäriksi olen liian vanha ja tavallinen, pokeriammattilaisuus näillä uhkapelitaidoilla voitaneen unohtaa. En osaa oikeastaan mitään sellaista, mistä joku haluaisi maksaa maltaita. Osaan kääntää kieleni kaksinkertaiselle rullalle ja olen kohtuullisen hyvä tulkkaamaan sanoja, jotka on kirjoitettu väärin päin oikealta vasemmalle. Nämä supervoimat tuskin kuitenkaan kääntävät taloudellisen riittämättömyytemme kurssia.

Julkisuuden henkilönä voisi päästä tienaamaan. Ensin pitäisi kuitenkin saavuttaa se julkisuus. Paras sauma lienee jonkin tositv-sarjan kautta. Vaimon kanssa mietimme joskus, että pitäisikö hakea Temptation Islandiin. Totesimme, ettei kannata. Minä dokaisin siellä illat ja Elina menisi ysiltä nukkumaan. Siis aivan niin kuin kotona. Ei niillä näytöillä saada omaa sisustusohjelmaa.

Kaikki toivomme lepää siis lapsissa. Ja sehän onkin luontevaa. Koulutus- ja työvoimapolitiikan ammattilaisina osaamme ohjata heitä kohti tuottoisampia elämänpolkuja, kenties jopa NHL-kaukaloita. Täytyy vain toivoa, ettei jälkikasvumme rasitteena ole rahaa karttavan isän geeniperimä. Tyttö ainakin on ilmoittanut, että hänestä tulee isona usean linnan prinsessa. Eräänlaisesta tuottavasta sarjayrittäjyydestä tuossakin on kyse, lupaava alku siis. Kunhan ei vaan hairahda minkään persaukisen kasvatustieteilijän kelkkaan.