Photoshopattu rakkaus

Sami Minkkinen on bloggaaja, jonka kirjallista ilmaisua arvostan suuresti. Samin arjenmakuisia parisuhdetarinoita voi lukea esimerkiksi mainiossa Havaintoja parisuhteesta -blogissa. Sami kirjoittaa erittäin taitavasti. Tutustuin Samin teksteihin syyskuussa 2014. Ensimmäinen lukemani Samin kirjoitus käsitteli taloyhtiön saunavuoroa, johon mies vaimonsa kannustamana lähtee yksin ja riehaantuu. Teksti on hulvaton, kuten lähtökohtaisesti kaikki hänen tekstinsä, jotka käsittelevät parisuhteen kompleksista dynamiikkaa. Samin tyyli kirjoittaa arjen järjettömyyksistä puhuttelee monia. Juuri noinhan se menee meilläkin, olen monasti huomannut itsekin toteavani hänen tekstejä lukiessaan.

Samin kirjoitustyylissä minua kiehtoo hänen tapansa kuvata parisuhdetta monitahoisten ja ristiriitaisten odotusten, toiveiden, tavoitteiden, mielikuvien ja tekojen näyttämönä. Tyylilaji on sarkastinen ja itseironinen. Perusviesti on se, että ihmiset ovat koomisia ja ihmiset parisuhteissaan erityisen koomisia. Tämä lähestymistapa on virkistävä, sillä liian harva osaa nauraa itselleen. Vielä harvemmin pariskunnat osaavat yhdessä nauraa itselleen.

Komiikka nykypäivän parisuhteissa kumpuaa modernin ihmisen tarpeesta tehdä asiat edellistä sukupolvea paremmin tai vähintäänkin toisin. Oma sukupolveni tekee pesäeroa 40-50-luvulla syntyneiden vanhempiensa ratkaisuihin. Kauhistelemme traditionaalisia malleja työn ja perheen yhteensovittamisen sukupuolittuneissa käytännöissä, vahvoja roolituksia arjen ratkaisuissa. Me olemme parisuhteissamme vahvoja yksilöitä. Kunnioitamme ja tuemme toistemme pyrkimyksiä kasvaa ja kehittyä parhaaksi mahdolliseksi versioksi itsestään. Emme kahlitse toista ahtaiden sukupuoliroolien määrittämiin muotteihin, vaan löydämme omat, meille soveltuvat ratkaisut. Olemme parisuhteissamme kaksi itsenäistä olentoa, jonka elämänpolut kohtaavat kauniilla, luontevalla tavalla, ilman pakottamista.

Näin ajattelemme siis ollessamme 23-vuotiaita opiskelijoita. Vailla huolta ja vastuuta mistään. Elämme elämää, jossa suurin tragedia on se, jos vauhdikkaan opiskelijaelämän elintasoa kohottavan osa-aikatyön iltavuoro napsahtaa jonkin kansallisen juhlapyhän kohdalle ja kostea illanvietto ystävien kanssa uhkaa vaarantua. Tähän mielenmaisemaan eivät perinteiset parisuhdemallit sovellu, luomme oman tulevaisuutemme, joka on juuri meidän näköisemme.

Unelma uudesta, täysin ainutlaatuisesta tavasta elää elämää, joutuu törmäyskurssille, kun siirrymme elämässämme seuraavaan vaiheeseen. Elämänpolkumme risteytyy jonkun ihanan ihmisen kanssa, löydämme kumppanin. Vakiinnumme, kohta jaamme jo yhteisen talouden ja pankkilainan ja kenties jopa lisäännymme. Huomaammekin yhtäkkiä kaikessa jotain perin tuttua. Huomaamme seuraavamme täsmälleen niitä askelmerkkejä, joista vannoimme erkaantuvamme. Havainto on väkevä. Moderni urbaani nuori aikuinen kohtaa eksistentialistisen kriisin, joka on aikuisuuden avainkokemus. Syntyy kalpea aavistus siitä, että parisuhteiden ikiaikaisessa historiassa mahdollisesti joku muukin on aiemmin yrittänyt tehdä asioita toisin, ja lopulta yritysten ja erehdysten kautta päätynyt tekemään asioita samalla tavoin kuin kaikki muutkin.

Tätä erehdysten ja yritysten kaanonia Sami Minkkinen kuvaa blogissaan osuvasti. Modernin urbaanin aikuisen kipuilua parisuhteen monimutkaisissa koukeroissa, kamppailua omien ja kumppanin toiveiden ja tavoitteiden yhteensovittamisessa ja ajoittaisessa ristiaallokossa. Uusien ratkaisumallien etsintää traditionaalisten paineiden alla. Tuoreen isän kaipuuta vanhoihin hyviin aikoihin, kun hän syöttää pienokaistaan tuttipullolla aamuyöllä korvikemaidolla tuoreen äidin lähdettyä tyttöjen kylpylälomalle Tallinnaan. Nuoren naisen kaipuuta vanhoihin hyviin aikoihin, kun hän tekee pitkää työpäivää elättääkseen perheensä, kun samalla pohjoismaisia kieliä ja kulttuuria yliopistossa opiskellut avomies etsii vielä itseään ja omaa ammatillista kutsumustaan.

Sami kuvaa arkeaan kaunistelematta ja siksi se puhuttelee monia. Näinä itsebrändäämisen ja sosiaalisen photoshoppaamisen aikakaudella näkökulma on virkistävä. Elämään kuuluu vaaleanpunaisia tähtihetkiä, mutta myös synkkiä aallonpohjia. Useimmat haluavat näyttää ulospäin vain nuo tähtihetket. Katselen mielelläni sosiaalisessa mediassa pariskuntien eteerisiä ja romanttisia yhteiskuvia. Mutta vielä enemmän minua puhuttelee romanttinen yhteiskuva eteerisesti poseeraavasta pariskunnasta, jos siinä on tuota maagista hetkeä täydentävä teksti: "Kahdeksannella otoksella maaliin, kun mun naama näytti niin läskiltä ja tuolla yhdellä meni silmät koko ajan kiinni. Mutta kiva ilta oli yhdessä".

Olen aina ajatellut niin, että Samin tavoite on realismin kautta luoda ihmisille samaistumisen kokemuksia. Kuvata elämää sellaisena kuin se on, ilman filttereitä ja rajauksia. Osoittaa, että täydellisen elämän tavoittelussa ihminen vain kompastuu. 23-vuotiaan opiskelijan on täysin mahdotonta kuvitella itseään ja elämäänsä 15 vuoden päähän: miltä tuntuu jakaa elämänsä toisen kanssa ja miltä tuntuu olla vastuussa muistakin kuin itsestään, miten se muuttaa ihmistä, itseä ja toista sekä parisuhteen dynamiikkaa.

Elämänpituiseksi konseptiksi suunniteltu parisuhde soveltuu nykyaikaan huonosti. Moni kokee, että elämä on liian lyhyt vietettäväksi suhteessa, joka ei toimi. Näin kävi myös Sami Minkkiselle. Hän löysi uuden rakkauden ja erosi vaimostaan. Samin lukijoille se oli surullinen uutinen. Moni lukija kirjoittikin Samille suoraan, että koki tulleensa petetyksi. Se on tietenkin kohtuuton syytös aikana, jolloin 40 prosenttia avioliitoista päättyy eroon. Erot ovat arkipäivää, mutta siitä huolimatta näin ei pitänyt käydä Samille. Miehelle, joka pilke silmäkulmassaan kuvaa rakkauden arkea, purevasta tyylistään huolimatta aina positiivinen, lämmin ja välittävä perusvire päällimmäisenä.

Ja pakko se on tunnustaa, että minäkin petyin. Petyin siitä, että kaunistelemattomaksi naamioitu todentuntuinen parisuhteen kuvaus oli sittenkin kuvainnollisesti photoshopattu. Mutta vaikka arkisen rakkauden suurlähettiläs osoittautuikin tavalliseksi taitavaksi kirjoittajaksi, uskon edelleen, että parisuhde voi kestää koko elämän. Että Samin blogin kuvaama maailma voi olla todellista. Parisuhde voi toimia, kun siitä riisutaan epärealistiset odotukset ja ylläpidetään kykyä nauraa yhdessä itselleen, toisilleen sekä elämän ja parisuhteen kummallisuuksille.

Minä ajattelen, että parisuhde on elämänpituinen matka, jonka määränpäätä tai matkan vaiheita ei voida etukäteen tietää tai ennustaa. Mutta matkaan lähdetään halusta matkustaa yhdessä, tuli vastaan mitä tahansa.

Matka-metafora sopii meille erinomaisen hyvin, sillä olemme ahkeria reissaajia ja tykkäämme matkustaa yhdessä. Roolituskin on hioutunut vuosien varrella erittäin toimivaksi: Ellu suunnittelee kaiken ja minä kuvaan. Enkä muuten photoshoppaa yhtään.

Olkaas lapset hiljempaa, isin täytyy ottaa tämä

Yle uutisoi tänään, että isovanhempien kanssa vietetty aika lisää lapsen hyvinvointia. Lapsi menestyy paremmin koulussa ja hänellä on vähemmän käyttäytymishäiriöitä ja tunne-elämän ongelmia. Isovanhemmat sitoutuvat lapsen touhuihin, leikkeihin ja peleihin, ja tällä on tutkimustulosten mukaan lapsen kehitykseen myönteinen vaikutus

Aamukahvini äärellä kyseistä tutkimusuutisointia televisiosta kuunnellessani ensimmäinen reaktioni oli, että kylläpä olisi hienoa olla tutkija. Miettisi elämän itsestäänselvyyksiä ja valjastaisi suuren tutkimusryhmän näitä itsestäänselvyyksiä empiirisesti todentamaan. "Tuoreen tutkimuksen mukaan pitkät ihmiset ylettyvät lyhyitä ihmisiä paremmin ottamaan tavaroita ylimmiltä hyllyiltä". "Suomalainen tutkimusryhmä selvitti saunassa hikoilun syitä: näyttäisi siltä, että mitä kovemmat löylyt, sitä suurempi hieneritys. Tutkimusryhmän johtaja Mikko Mattila pitää havaintoa erittäin mielenkiintoisena".

Kunnes sitten nopeasti ymmärsin, että eihän tässä uutisessa olekaan mitään hauskaa, päinvastoin. Uutinen on havahduttava, surullisuudessaan suorastaan lamauttava. Nykypäivän lapset saavat aikuisen huomiota niin vähän, että lapsenlapsiensa kanssa leikkivä mummo tai vaari ylittää uutiskynnyksen.

Ja tottahan se on. Lapset joutuvat taistelemaan aikuisten suomasta ajasta. Yleisin tilanne lienee se, että vanhemmat käyvät töissä ja lapset laitetaan päiväkotiin. Päiväkotiryhmässä on tällä hetkellä oltava vähintään yksi aikuinen kahdeksaa lasta kohden. Todellisuudessa tilanne on usein vielä huonompi esimerkiksi henkilökunnan sairauspoissaolojen vuoksi. Kouluissa talousleikkausten vuoksi paine ryhmäkokojen kasvattamiseen on suuri. Yleisopetuksessa ryhmäkokoa ei ole määritelty, joten isoimmissa kaupungeissa lähes 30 oppilaan alakouluryhmä ei ole millään muotoa harvinaisuus.

Lapsi janoaa huomiota aikuiselta. Suuressa ryhmässä opitaan erilaisia keinoja aikuisen huomion kiinnittämiseen. Oma poikani ottaa ranteesta kiinni: "Hei iskä, hei iskä, kato tänne". Poikani pyrkii myös minulle puhuessaan sijoittumaan eteeni, niin sanottuun huomiosektoriin. Liian usein hätistän hänet pois, muka jonkin tärkeämmän asian tieltä. Vaikuttaa siltä, että aika moni asia elämässäni on tärkeämpi, kuin oman lapseni pyytämä huomio. Työ. Kuntosalilla käynti. Lenkkeily. Siivoaminen. Tiskaaminen. Pyykinpesu. Television katselu. Ruoanlaitto. Musiikin kuuntelu. Nurmikon leikkaaminen. Auton tankkaaminen. Ystävien tapaaminen. Oikeastaan kaikki muu näyttäisi olevan tärkeämpää, kuin se että kuuntelisin mitä lapseni haluaa minulle kertoa.

Emmehän me tietenkään näin oikeasti ajattele. Todellisuudessa me pidämme itseämme hektisen ja suorituskeskeisen maailman uhreina. Olemme työelämässä korvaamattomia. Työpäivät venyvät pitkiksi ja jatkuvat kotona läppärin, etäyhteyden ja kännykän avulla. Siinä välissä on mekaanisesti hoidettava välttämättömät arkiaskareet, jotka kuormittavat kovalevyämme. Tästä kaikesta palautuminen vaatii omaa aikaa. Lenkiltä tai punttisalilta haetaan voimia jaksaa kiireisessä oravanpyörässä.

Kun sitten joskus kiireiltämme ehdimme antamaan lapsillemme aikaa, haluamme kertoa sen koko maailmalle. Leikkipuistossa, uimarannalla, hiekkalaatikolla ja jalkapallokentän laidalla kännykkä kulkee kätevästi taskussa. Otamme kuvan itsestämme ja lapsestamme, kuorrutamme sen kivalla filtterillä ja jaamme Facebookissa tai Instagramissa. Se olkoon todisteena kaikille, että olen lapsilleni läsnä. Vuoden isä tai äiti.

Ja jos puhelin sattuu soimaan kesken lapsillemme suoman laatuajan, vastaamme siihen epäröimättä. Se voi olla tärkeää. Se voi olla töistä. "Olkaas lapset hiljempaa, isin täytyy ottaa tämä." Kuinka usein lapseni ovatkaan kuulleet tämän lauseen. Työn ja perheen yhteensovittaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että perhe joustaa. Aina. Sanomme, että lapset ovat meille tärkeintä maailmassa. Mutta kuinka monta riitaa ovat vanhemmat käyneetkään modernin maailman historiassa siitä, että kumpi joutuu jäämään flunssaisen lapsen kanssa kotiin, kun molemmilla olisi töissä juuri tänään se elintärkeä palaveri, josta ei millään voi olla pois. Prioriteetit eivät jää lapselle epäselviksi.

Mutta onneksi lastemme tunne-elämän kehitys, huomioiduksi tulemisen ja itsensä tärkeäksi kokemisen tunteen vahvistaminen eivät ole pelkästään meidän itsekkäiden ja ajattelemattomien vanhempien varassa. Onneksi lapsillamme on isovanhemmat, jotka, kuten edellä mainittu tutkimus kuvaa, malttavat sitoutua lastemme touhuihin, leikkeihin ja peleihin, jaksavat kuunnella ja hämmästyä. Haluavat olla lapsillemme läsnä. Onneksi meillä on vanhemmat, jotka kärsivällisesti odottavat omien lapsiensa kypsymistä vanhemmiksi ja paikkaavat sitä odotellessa pyyteettömästi vanhemmuutemme vajeita. Ehkäpä meillekin jossakin vaiheessa valkenee se, mikä elämässä on oikeasti merkityksellistä ja tärkeää ja rohkenemme siirtää nämä kauniit ajatukset käytännön tekoihin.

Sitä odotellessa.

Lue Ylen uutinen täältä.