Olkaas lapset hiljempaa, isin täytyy ottaa tämä

Yle uutisoi tänään, että isovanhempien kanssa vietetty aika lisää lapsen hyvinvointia. Lapsi menestyy paremmin koulussa ja hänellä on vähemmän käyttäytymishäiriöitä ja tunne-elämän ongelmia. Isovanhemmat sitoutuvat lapsen touhuihin, leikkeihin ja peleihin, ja tällä on tutkimustulosten mukaan lapsen kehitykseen myönteinen vaikutus

Aamukahvini äärellä kyseistä tutkimusuutisointia televisiosta kuunnellessani ensimmäinen reaktioni oli, että kylläpä olisi hienoa olla tutkija. Miettisi elämän itsestäänselvyyksiä ja valjastaisi suuren tutkimusryhmän näitä itsestäänselvyyksiä empiirisesti todentamaan. "Tuoreen tutkimuksen mukaan pitkät ihmiset ylettyvät lyhyitä ihmisiä paremmin ottamaan tavaroita ylimmiltä hyllyiltä". "Suomalainen tutkimusryhmä selvitti saunassa hikoilun syitä: näyttäisi siltä, että mitä kovemmat löylyt, sitä suurempi hieneritys. Tutkimusryhmän johtaja Mikko Mattila pitää havaintoa erittäin mielenkiintoisena".

Kunnes sitten nopeasti ymmärsin, että eihän tässä uutisessa olekaan mitään hauskaa, päinvastoin. Uutinen on havahduttava, surullisuudessaan suorastaan lamauttava. Nykypäivän lapset saavat aikuisen huomiota niin vähän, että lapsenlapsiensa kanssa leikkivä mummo tai vaari ylittää uutiskynnyksen.

Ja tottahan se on. Lapset joutuvat taistelemaan aikuisten suomasta ajasta. Yleisin tilanne lienee se, että vanhemmat käyvät töissä ja lapset laitetaan päiväkotiin. Päiväkotiryhmässä on tällä hetkellä oltava vähintään yksi aikuinen kahdeksaa lasta kohden. Todellisuudessa tilanne on usein vielä huonompi esimerkiksi henkilökunnan sairauspoissaolojen vuoksi. Kouluissa talousleikkausten vuoksi paine ryhmäkokojen kasvattamiseen on suuri. Yleisopetuksessa ryhmäkokoa ei ole määritelty, joten isoimmissa kaupungeissa lähes 30 oppilaan alakouluryhmä ei ole millään muotoa harvinaisuus.

Lapsi janoaa huomiota aikuiselta. Suuressa ryhmässä opitaan erilaisia keinoja aikuisen huomion kiinnittämiseen. Oma poikani ottaa ranteesta kiinni: "Hei iskä, hei iskä, kato tänne". Poikani pyrkii myös minulle puhuessaan sijoittumaan eteeni, niin sanottuun huomiosektoriin. Liian usein hätistän hänet pois, muka jonkin tärkeämmän asian tieltä. Vaikuttaa siltä, että aika moni asia elämässäni on tärkeämpi, kuin oman lapseni pyytämä huomio. Työ. Kuntosalilla käynti. Lenkkeily. Siivoaminen. Tiskaaminen. Pyykinpesu. Television katselu. Ruoanlaitto. Musiikin kuuntelu. Nurmikon leikkaaminen. Auton tankkaaminen. Ystävien tapaaminen. Oikeastaan kaikki muu näyttäisi olevan tärkeämpää, kuin se että kuuntelisin mitä lapseni haluaa minulle kertoa.

Emmehän me tietenkään näin oikeasti ajattele. Todellisuudessa me pidämme itseämme hektisen ja suorituskeskeisen maailman uhreina. Olemme työelämässä korvaamattomia. Työpäivät venyvät pitkiksi ja jatkuvat kotona läppärin, etäyhteyden ja kännykän avulla. Siinä välissä on mekaanisesti hoidettava välttämättömät arkiaskareet, jotka kuormittavat kovalevyämme. Tästä kaikesta palautuminen vaatii omaa aikaa. Lenkiltä tai punttisalilta haetaan voimia jaksaa kiireisessä oravanpyörässä.

Kun sitten joskus kiireiltämme ehdimme antamaan lapsillemme aikaa, haluamme kertoa sen koko maailmalle. Leikkipuistossa, uimarannalla, hiekkalaatikolla ja jalkapallokentän laidalla kännykkä kulkee kätevästi taskussa. Otamme kuvan itsestämme ja lapsestamme, kuorrutamme sen kivalla filtterillä ja jaamme Facebookissa tai Instagramissa. Se olkoon todisteena kaikille, että olen lapsilleni läsnä. Vuoden isä tai äiti.

Ja jos puhelin sattuu soimaan kesken lapsillemme suoman laatuajan, vastaamme siihen epäröimättä. Se voi olla tärkeää. Se voi olla töistä. "Olkaas lapset hiljempaa, isin täytyy ottaa tämä." Kuinka usein lapseni ovatkaan kuulleet tämän lauseen. Työn ja perheen yhteensovittaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että perhe joustaa. Aina. Sanomme, että lapset ovat meille tärkeintä maailmassa. Mutta kuinka monta riitaa ovat vanhemmat käyneetkään modernin maailman historiassa siitä, että kumpi joutuu jäämään flunssaisen lapsen kanssa kotiin, kun molemmilla olisi töissä juuri tänään se elintärkeä palaveri, josta ei millään voi olla pois. Prioriteetit eivät jää lapselle epäselviksi.

Mutta onneksi lastemme tunne-elämän kehitys, huomioiduksi tulemisen ja itsensä tärkeäksi kokemisen tunteen vahvistaminen eivät ole pelkästään meidän itsekkäiden ja ajattelemattomien vanhempien varassa. Onneksi lapsillamme on isovanhemmat, jotka, kuten edellä mainittu tutkimus kuvaa, malttavat sitoutua lastemme touhuihin, leikkeihin ja peleihin, jaksavat kuunnella ja hämmästyä. Haluavat olla lapsillemme läsnä. Onneksi meillä on vanhemmat, jotka kärsivällisesti odottavat omien lapsiensa kypsymistä vanhemmiksi ja paikkaavat sitä odotellessa pyyteettömästi vanhemmuutemme vajeita. Ehkäpä meillekin jossakin vaiheessa valkenee se, mikä elämässä on oikeasti merkityksellistä ja tärkeää ja rohkenemme siirtää nämä kauniit ajatukset käytännön tekoihin.

Sitä odotellessa.

Lue Ylen uutinen täältä.