Taloudellisesta riittämättömyydestä

Viime aikoina perheessämme on keskusteltu poikkeuksellisen paljon rahasta. Raha on toki aina ollut kestosuosikki parisuhteemme keskustelunaiheista, erityisesti minun väärin perustein holtittomaksi moitittu rahankäyttöni ja mahdolliset toimenpiteet tämän epätoivotun käyttäytymismallin korjaamisessa. Tällä kertaa perheemme talousfoorumeilla syyttävä sormi ei ole kuitenkaan osoitellut suuntaani, kyse on ollut enemmänkin yleismaailmallisesta pohdinnasta rahan roolista elämässämme.

Meitä vaivaa krooninen rahapula. Emme voi toteuttaa haaveitamme ja elää täysipainoista elämää nykyisellä tulotasollamme. Taloudellinen riittämättömyytemme kiristää tunnelmaa kotona. Sanotaan, ettei raha tuo onnea. Höpöhöpö, se on sitä tyypillistä persaukisten itsepetosta. Meille raha toisi nimenomaan sitä kaivattua onnea. Kyllä kelpaisi kartanonomistajana muistella niitä ahtaita rivariaikoja, jolloin tuhlasimme tuntikaupalla energiaa kaikenmoiseen ankeaan Ikea-sähläykseen, huonekalujen epätoivoiseen rymsteeraus-valssiin sekä tilaa säästävien sisustusratkaisujen innovointiin. Oikein hävettäisi jälkikäteen sekin, että kaikki ne vuodet kiusasin vaimoani esteettisesti arveluttavien tilasyöppöjen, mutta toisaalta hänelle tunnearvoltaan rakkaiden ja merkityksellisten esineiden säilömisvietistä. Ja aivan suotta. Rahalla sitä ostaisi vaikka kokonaisen rivitalon ihanien tavaroiden säilytystä varten ja perhesopu säilyisi. Raha parantaisi elämämme laatua sen kaikilla osa-alueilla, naurettavan lihava pankkisaldo toisi perheeseemme naurun ja ilon.

Jonkinasteiseksi ongelmaksi tässä muodostuu tietenkin se, että tähänastista elonpolkuani ovat leimannet lukuisat valinnat, jotka taloudellisesta näkökulmasta ovat osoittautuneet kohtalokkaan vääriksi. Harrastus- ja koulutustaustastani on turha hakea elementtejä, jotka olisivat realisoitavissa käteisvirraksi. Meitä hölkkääviä kasvatustieteilijöitä kun ei kannata kovin suurin odotuksin etsiä Suomen suurituloisimpien verotietolistojen kärkisijoilta. Nykyisissä hommissani en rehellisin keinoin pääse miljooniin käsiksi millään. Perinteisimmätkin oikopolut ovat tukossa: räppäriksi olen liian vanha ja tavallinen, pokeriammattilaisuus näillä uhkapelitaidoilla voitaneen unohtaa. En osaa oikeastaan mitään sellaista, mistä joku haluaisi maksaa maltaita. Osaan kääntää kieleni kaksinkertaiselle rullalle ja olen kohtuullisen hyvä tulkkaamaan sanoja, jotka on kirjoitettu väärin päin oikealta vasemmalle. Nämä supervoimat tuskin kuitenkaan kääntävät taloudellisen riittämättömyytemme kurssia.

Julkisuuden henkilönä voisi päästä tienaamaan. Ensin pitäisi kuitenkin saavuttaa se julkisuus. Paras sauma lienee jonkin tositv-sarjan kautta. Vaimon kanssa mietimme joskus, että pitäisikö hakea Temptation Islandiin. Totesimme, ettei kannata. Minä dokaisin siellä illat ja Elina menisi ysiltä nukkumaan. Siis aivan niin kuin kotona. Ei niillä näytöillä saada omaa sisustusohjelmaa.

Kaikki toivomme lepää siis lapsissa. Ja sehän onkin luontevaa. Koulutus- ja työvoimapolitiikan ammattilaisina osaamme ohjata heitä kohti tuottoisampia elämänpolkuja, kenties jopa NHL-kaukaloita. Täytyy vain toivoa, ettei jälkikasvumme rasitteena ole rahaa karttavan isän geeniperimä. Tyttö ainakin on ilmoittanut, että hänestä tulee isona usean linnan prinsessa. Eräänlaisesta tuottavasta sarjayrittäjyydestä tuossakin on kyse, lupaava alku siis. Kunhan ei vaan hairahda minkään persaukisen kasvatustieteilijän kelkkaan.

Lomaunelmia

Wikipedian mukaan loma on työstä, opiskelusta tai vastaavasta saatavaa vapaa-aikaa. Käsitteellä viitataan ensisijaisesti irrottautumiseen jostakin. Loman käsite ei ole yksiselitteinen. Useimmille vapaa-aika on lomaa työstä. Toisille taas työ voi olla lomaa vapaa-ajasta. Koliikkivauva kiristää hermoja kotona, parisuhde on koetuksella. Toinen vanhemmista pääsee toimistolle lepäämään, pakoon arjen ahtautta. Loman käsite on suhteellinen.

Lapsiperheen lomailu ei ole lastenleikkiä, siitä on leikki kaukana, ainakin meidän tapauksessamme. Olen aina ihmetellyt ja ehkä hieman salaa ihaillutkin niitä moderneja vanhempia, jotka vakuuttelevat sekä itselleen että muille, etteivät lapset muuta lomatottumuksia. Kyllä lapsen kanssa voi matkustaa Papua-Uuden-Guinean koskemattomiin viidakkokohteisiin, muksu mandukaan ja machete-veitsi viuhumaan kohti uusia seikkailuja - ei lapsi saa olla esteenä äärikokemuksille ja itsensä täysipainoiselle toteuttamiselle!

On meilläkin toki äärikokemuksia. Ensimmäinen niistä oli viikon mittainen pakettimatka Teneriffalle 1,5-vuotiaan poikamme kanssa. Syliä ja paikallaanoloa vieroksunut hermokimppu sekä kuuden tunnin lento turistiluokassa oli näin jälkikäteen meiltä erikoisen rohkea veto. Varsinkin kun käytimme kaikki viihdytyskeinot videoista viimeiseen maissinaksuun jo ennen lähtöä koneen odotellessa nousulupaa huoltohenkilökunnan sulatellessa lentokoneen jäätyneitä siipiä. Lähdimme arkea pakoon ja päädyimmekin vielä ankarampaan ja askeettisempaan arkeen. Taistelimme viikon vaatimattomassa hotellihuoneessa ilman kotimme fasiliteetteja ja mukavuuksia. Poika nukkui vieraassa paikassa huonommin kuin koskaan eikä ruoka maistunut. Kuten arvata saattaa, riitelimme railakkaasti koko viikon. Viidakkoveitsi-unelma kääntyi ranteet auki -kokemukseksi. Tiettyä temaattista yhteyttä oli sentään löydettävissä.

Emmekä toki oppineet kerrasta. Jollakin vinksahtaneella logiikalla ajattelimme, että kuvio olisi jotenkin helpompaa kahden lapsen kanssa. Kymmenkuinen tyttö kainalossa ja 3,5-vuotias poika reppuselässä suuntasimme Espanjan polttavaan aurinkoon juhannuksen viettoon. Puolet ajasta pelkäsimme, että lapset palavat tuhkaksi 40 asteen armottomassa paahteessa, toisen puolikkaan pelkäsimme että ensiaskeleitaan tapaileva tyttäremme putoaa huvilamme parvekkeelta heti kun univelkaisten vanhempien fokus hetkeksi herpaantuu. Muutamaan otteeseen kyseisen pariviikkoisen aikana mietimme omaa valmiuttamme rationaaliseen päätöksentekoon.

Jälkikäteen ymmärsimme, että olimme syyllistyneet lomasuunnittelun perisyntiin: kohtuuttomiin ja epärealistisiin odotuksiin. Olimme harhaisesti täysin vakuuttuneita siitä, että kaikki muut lapsiperheet  elävät lomillaan löytöretkeilijä-elämää, todisteena tästä sosiaalisen median kanavissa julkaistut lomakuvat kaksivuotiaista lapsista, jotka kauniin päivettyneinä syövät kiltisti eksoottisia mereneläviä ihanassa äyriäisravintolassa. Veitsellä ja haarukalla. Meidän kuvissa on nivea-marinoituja kalpeanaamoja mäkkärissä. Kyllä semmoinen vetää mielen apeaksi. Mekin halusimme äyriäiskokemuksen.

Nykyisin olemme kokemusten viisastamina armeliaan rehellisiä itsellemme. Löytöretkeilyn, viidakkoveitsien ja äyriäiskokemusten asemesta valitsemme helppouden. Me emme yksinkertaisesti ole vielä valmiita kiertämään kaukoidän pieniä saaria purjeveneellä. Nyt Mattila Travels panostaa arjen luksukseen, joka meidän tapauksessamme tarkoittaa ranskalaisia perunoita ja kokista, langatonta verkkoyhteyttä Netflixiä varten, kiireettömyyttä ja ehkä muutamaa harmitonta terassiolutta, kun lapset nukkuvat. Kyllä me sinne viidakkoonkin ehdimme vielä.

Varastomies ja toimitusjohtaja

Työskentelen projektipäällikkönä koulutusorganisaatiossa. Työhöni kuuluvat hankinnat, kilpailutukset, budjetointi, projektien seuranta, verkostoituminen ja potentiaalisten yhteistyökumppaneiden kontaktointi. Tehtäväni on olla perillä toimintaympäristömme nykytilasta ja ennakoida tulevia muutoksia, jotka vaikuttavat organisaatiomme toimintaan. Säädän asioita, järjestän ja moderoin erilaisia tapahtumia. Lähtökohtaisesti minulla on erittäin monta rautaa tulessa kaiken aikaa.

Paitsi kotona. Siellä olen aivan pihalla. Tai ehkäpä 'pihalla' on liian voimakas ilmaisu. Työn hierarkiaan suhteutettuna työskentelen kodin piirissä varastomiehenä. Vaimoni on perheemme itseoikeutettu projektipäällikkö. Hän on Mattilat Oy:n toimitusjohtaja, talouspäällikkö sekä hallituksen puheenjohtaja. 51 prosentin osake-enemmistöllä hänellä on päätösvalta sekä selkeä kokonaisvisio yhtiömme toiminnasta ja tulevaisuudesta. Ja hyvä niin. Yhtiömme on hyvissä käsissä. Ilman häntä kummilapsemme sekä lastemme ystävät jäisivät ilman syntymäpäivälahjojaan, jälkikasvumme kulkisi vuodenajanvaihteluihin nähden täysin sopimattomissa vaatteissa, pääsiäisvitsat jäisivät askartelematta, terassin pesun ja pensasaidan leikkuun ajoitus menisi vääjäämättä pieleen.

Olen viime aikoina pohdiskellut tätä perheiden sisäistä työnjakoa ja tullut pintapuolisten arkihavaintojen sekä kevyehkön survey-tutkimuksen kautta sellaiseen lopputulokseen, että perheessämme vallitseva varastomies-toimitusjohtaja -asetelma ei ole lainkaan poikkeuksellinen, itse asiassa päinvastoin. Ystäväpiirini miehet ovat lähes poikkeuksetta varastomiehiä. Naiset puolestaan johtavat omia perheitään suvereenisti ja näiden perheyritysjohtajien välillä näyttää vallitsevan tiivis ja toimiva verkosto, jonka kautta tieto ja hyödykkeet liikkuvat uskomattoman tehokkaasti.

Lapsiperheiden sisäisessä työnjaossa johtajuus näyttää syntyvän suurin piirtein niihin aikoihin, kun raskaustesti näyttää haaleaa plussaa. Nainen aktivoi verkostonsa ja määrätietoinen varustautuminen vanhemmuuteen käynnistyy. Ystäväperheen rouva opastaa tilaamaan lastenvaunut saksalaisesta verkkokaupasta: viestikenttään Kinderwagen kaufen kaufen niin homma hoituu! Nurkkiin ilmestyy muovikasseittain ystävien ja tuttavien lapsilta pieneksi jääneitä vaatteita ja tarvikkeita. Myöhemmin ne kulkeutuvat eteenpäin tässä logistisesti virheettömässä järjestelmässä. Koko ajan kaikki verkoston jäsenet ovat tietoisia kysynnän ja tarjonnan suhteesta: Sari synnyttää toukokuussa, 3D-ultran mukaan tyttö tulossa. Heinin tyttö Jemina on jo 7 kuukautta, sieltä liikenee varmasti alkuvarustus. Sari toimittaa vaatteet sitten eteenpäin Tarjalle, jolla laskettu aika on syksyllä. Suurkaupunkien logistiikkapalveluiden suunnittelijat voivat vain haaveilla tällaisista omaehtoisesti toimivista verkostoista.

Meiltä varastomiehiltä tällainen vanhemmuuteen liittyvä verkostomainen toiminta puuttuu lähes täysin. Jos lapsi tarvitsee uudet housut, varastomies ei kilauta kaverille vaan kipaisee kauppaan. Vuositasolla ekonominen holtittomuutemme ja sosiaalinen inkompetenssimme aiheuttaisi perheellemme merkittävän taloudellisen menetyksen, jos me varastomiehet olisimme vastuussa. Onneksi emme ole. Saamme nauttia toimitusjohtajiemme talousosaamisen hedelmistä vuodesta toiseen. Vaeltavien vaatekassien tasaisen virran sekä naisten keskinäisen W to W -kirpputorimyynnin tuomat taloudelliset säästöt mahdollistavat meilläkin vuotuisen perheloman etelän auringossa. Viimeistään siellä palmun alla kesätuulen puhaltaessa lempeästi kasvoille, tuoden samalla jääkylmän oluttuopin vaahtopäiden huumaavan tuoksun sieraimiin, varastomies ymmärtää että tätä hallintorakennetta ei kannata järkyttää. Kaikki on hyvin juuri näin.

Rakkauden kielioppi

Persoonapronominit ovat sanoja, jotka viittaavat johonkin henkilöön tai ryhmään henkilöitä. Suomen kielen persoonapronominit ovat yksikössä minä, sinä, hän ja monikossa me, te, he. Persoonapronominien käyttö parisuhteen sisäisessä ja ulkoisessa viestinnässä on aina kiehtonut minua. Parisuhdeviestinnässä käytetty persoonapronomini ei eksplisiittisesti kerro todellista subjektia eli tekijää. Jos minä imuroin, vaimoni toteaa että me imuroimme. Jos minä leikkaan nurmikon ja pensasaidan, vaimoni kertoo että me teemme pihahommia. Ruoanlaitossa ja pyykinpesussa sama logiikka ei päde. On vain yksi tekijä. ”Minä kokkasin ja pyykkäsin” toteaa vaimoni. Emme siis me.

Ongelmalliseksi tämä persoonapronominin ja subjektin välinen epälooginen yhteys muodostuu silloin, kun viestinnän ydintä ilmaiseva predikaattiverbi ei saa tuekseen selkeää subjektia. Pitää tehdä, mutta kuka tekee? Parisuhteen harmonian kannalta tärkeintä on tietenkin tunnistaa todellinen subjekti silloinkin, kun sitä ei suoraan ilmaista. Oma muistisääntöni on se, että kun monikon ensimmäistä persoonaa eli me-muotoa käytetään lauseessa, jossa on konditionaali, on syytä valpastua. ”Meidän pitäisi”. Vaikka kieliopissa konditionaali ilmaiseekin nimensä mukaisesti tekemisen epävarmuutta tai ehdollisuutta, on sen merkitys parisuhdeviestinnässä selkeä ja ehdoton. Parisuhdeviestinnässä konditionaali onkin imperatiivi, joka ilmaisee käskyä tai kehotusta. Jos vaimoni toteaa, että meidän pitäisi tapetoida alakerran takkahuone, ei ole pienintäkään epäselvyyttä siitä, kuka menee rautakauppaan, ostaa tapetit ja läiskii ne seinille. Myös projektin jälkeinen viestintälinja on selvä: ”Me tapetoimme”. Edellyttäen tietenkin, että tulos on tyydyttävä. Epäonnistunut lopputulos muuttaa monikon ensimmäisen persoonan yksikön kolmanteen: ”Mikko tapetoi”.

Tästä kaikesta voisi vetää sellaisen hätäisen johtopäätöksen, että pitkässä parisuhteessa persoonat sulautuvat saumattomasti yhteen pronomineja myöten. Me olemme subjekti, yksi toiminnallinen yksikkö. Yksikkö vai monikko, ketä kiinnostaa – ei meillä lasketa.

On kuitenkin lukuisia tilanteita, jolloin persoonapronominien repertuaaria laajennetaan parisuhdeviestinnässä. Harvinainen yksikön toinen persoona (sinä) nousee esiin aina silloin kun sitä toivoisi voivansa piiloutua passiivin tai edes jaetun vastuun eli monikon kolmannen persoonan (he) taakse. ”Muistatkos kulta, kun SINÄ silloin kerran pilasit yhteisen lomamme”, ”SINÄ rikoit tämän, kyllä minä muistan”. Kernaasti sitä jakaisi rikoskumppanuutta yksikön kolmannelle tai monikon kolmannelle persoonalle: ”En se ollut minä, vaan hän / he”. Parisuhdeviestinnässä yhteinen tarina, joka koodataan sinä-pronominilla, on harvoin kaunis ja vailla negatiivista tunnelatausta. Kauniit ja myönteiset tarinat kerrotaan me-muodossa. Yksikön käyttö viittaa yleensä tarpeeseen selvittää syyllinen.

Persoonapronominien sujuva käyttö parisuhdeviestinnässä edellyttää sekä harjaantumista parisuhteen monimutkaiseen dynamiikkaan että luopumista yleisen kieliopin kahlitsevista lainalaisuuksista. Se edellyttää pariskunnalta konstruktivistista oppimimisnäkemystä, jossa tieto on dynaamista - alati muuttuvaa. Liikaa ei saa silti soveltaa. On lause, jossa subjektin, predikaatin ja objektin merkitykset eivät saa olla epäselviä. Se on parisuhdeviestinnän ydinlause, jonka tulee olla kristallinkirkas:

Minä rakastan sinua.

Stop Minecraft!

Minulla on yliopistollinen loppututkinto kasvatustieteissä, opettajan pedagoginen pätevyys, yhteensä kolmen vuoden opetuskokemus perusasteella ja lukiossa sekä lisäksi lähes 15 vuoden työkokemus koulutusorganisaatioissa. Olen kokenut aikuiskouluttaja, laillistettu partiotaustan omaava työnohjaaja sekä Mustanaamio-kerhon kultajäsen. Hyvällä syyllä voin katsoa olevani auktorisoitu ja meritoitunut kasvatus- ja koulutusalan ammattilainen, vapaan sivistystyön visionääri ja kirkasotsainen airut. Kaikki edellä mainittu on kuitenkin täysin merkityksetöntä, sillä omien lasteni kasvattajaksi ja pedagogisen suunnan karismaattiseksi viitoittajaksi minusta ei ole. Kotikasvattaja ei nimittäin CV:llä prameile. Ellei sitten ansioluettelossa lue ’näppäräsorminen lastenlääkäri’. Todistettavasti tästä professionaalisesta suuntautumisesta on hyötyä myös sosiaalisen median viimeaikoina runsaasti glorifioimassa ’arkielämän extremessä’.

Mutta asiaan. Moni aikuisiän murhe ja epäonni juontaa juurensa pedagogisiin perusvirheisiin varhaislapsuudessa, jotka lahjakas terapeutti sinnikkäällä ja periksi antamattomalla työotteellaan kaivaa esiin tukahdutettujen muistojen kellarista. Esikoiseni osalta terapeuttinen läpimurto tullaan todennäköisesti pukemaan seuraavaan muotoon: ”Mä näen selkeästi, että koko tämä pahan kierre lähtee siitä, kun isäsi osti sulle Minecraftin. Miltä susta itsestäs tuntuu kun mä sanon näin?”. Touché. Tuo graafisesti erittäin kömpelö seikkailupeli, jota 2000-luvun alkupuoliskolla myytiin pahaa-aavistamattomille isille ’loogista päättelykykyä ja konstruktiivista ajattelua’ kehittävänä opetusviihdykkeenä, tullaan muistamaan kokonaisten sukupolvien kognitiiviset toiminnot lamauttaneena ja rapauttaneena vitsauksena. 7-vuotias raukkaparka on vailla mahdollisuuksia: aivojen hermoverkot ja solujen väliset yhteydet hakevat vielä uomiaan, kun endermanit, creeperit, hornahenget, näivettäjät ja zombi-liskot ylikuumentavat isoaivokuoren pohjaosassa sijaitsevan keskenkasvuisen hippokampuksen. Siihen sekamelskaan ei sitten juuri muuta mahdu. Poikani kohdalla sinne mahtui vielä Roope Salmisen & Koirien Madafakin darra –hitin kertsi, mutta ei mitään muuta.

Tästä saimme karun todisteen toissa taannoin, kun perusopetushenkilöstön ohjeistamina harjoittelimme pojan kanssa kotiseutuopillisia alkeita, kotiosoitetta, kaupunginosia ja sen semmoista. Selkäydinmateriaalia aikuisiän huuruisiin taksijonoihin, mietin salaa mielessäni. Emme yllättyneet, kun poikamme ei tiennyt osoitettamme tahi kaupunginosaamme. Sen sijaan yllätyksemme oli jonkinasteinen, kun hän ei tiennyt edes kotikaupunkiaan tai kotimaataan. Huolemme eskaloitui, kun pojalla ei ollut hajuakaan omasta sukunimestään tai toisesta etunimestään. Puhumattakaan siskonsa koko nimestä. Isänsä hän tunnisti Isä Mikoksi. Äitinsä Äiti Mikko Mattilaksi. Hieno homma, totesimme. Poika julistaa kylillä katolisen sateenkaariperheemme idylliä. Ei tarvita Nostradamusta ennustamaan, että tulee näistä lähtökohdista koulupolun mustia rinteitä kivutaan haarakäyntiä haparoiden ylöspäin ja oppimiskäyrä tulee olemaan jyrkkä vielä pitkään.

Mutta peli ei ole vielä pelattu. Tai siis teknisesti todellakin on. Julistan kotiimme pedagogisen hätätilan. Salliva kasvatus joutaa romukoppaan, naftaliinista kaivetaan behaviorismi, käpylehmät ja afrikan tähti. Pelikonsoleihin palataan aikaisintaan lakkiaisissa. Aiemmasta osaamisestani on sittenkin hyötyä. Pedagogiikan historialliset lähtökohdat nostetaan kasvatustyömme keskiöön. Ancilla face mea laganum! kuten me ammattididaktikot tapaamme sanoa.

Pilkkahinnalla kesäkondikseen

Kuntosali. Kerrassaan hieno keksintö. Niitä on monenlaisia. On sellaisia, joissa on parkettilattia ja vastaanottotiski, joissa työskentelyoikeuden vähimmäisvaatimuksena on kansallisen kauneuskilpailun perintöprinsessan titteli, joissa peseytymistilojen virkaa hoitavat kylpylätasoiset kauneushoitolat ja joissa föönit on korvattu kesytetyillä lumileopardeilla, jotka hönkivät kuontalosi kuivaksi. Sitten on sellaisia kuntosaleja, jotka sijaitsevat maan alla, joissa pelataan vain vapailla painoilla, sellaisia joissa ei ole yhtään aktiviteettia johon liittyisi turvavyö, sellaisia joissa tapaa keskimääräistä enemmän ihmisiä joilla ei ole kaulaa.

Jokaiselle löytyy omanlaisensa kuntosali. Itse omistan jäsenyyden kuntosalille, jossa ei ole henkilökuntaa. Päädyin kyseiseen vaihtoehtoon, koska se on keveästä henkilöstörakenteestaan johtuen varsin huokea ja toisaalta se sijaitsee noin kilometrin matkan päässä meiltä. Edullinen lähipalvelu siis.

Vai onko sittenkään? Optimaalisissa olosuhteissa vierailen kuntosalillani neljä kertaa viikossa. Ja koska kuntosalini sijaitsee sopivasti lähikauppamme yläkerrassa, saan poikkeuksetta mukaani kauppalistan. Kaksi kauppakäyntiä neljästä sisältää ns. Ison listan, joka tarkoittaa vähintään 190 euron loppusummaa. Kaksi vähäpätöisempää, niin kutsuttua “hae vaan maito” –käyntiä rokottaa pankkitiliäni keskimäärin 70 eurolla / kerta. Tähän liittyy samalla kaavalla toistuva seremonia, jossa maitokaupoille lähetetty mies saa kaupan ovista astuttuaan 9 tekstiviestiä, joista jokainen sisältää vähintään kolmen tuotteen ostovelvoitteen.

Toisin sanoen kuntosaliharrastukseni maksaa 520 euroa viikossa, 2080 euroa kuukaudessa. Kuntosalista, jossa ei ole henkilökuntaa, asiakaspalvelua, parkettilattiaa tai lumileopardeja. Ikään kuin puukkoa märkivässä haavassani kääntäen totean, että kyseisestä summasta 32 euroa menee energiapatukoihin, jotka todennäköisesti vain heikentävät uurastukseni hedelmiä.

Kaikki taloudellinen panostus olisi tietenkin perusteltua, mikäli tulokset olisivat nähtävissä. Jos sixpack olisi havaittavissa untuvatakin läpi, jos ohikulkijoiden katseista voisi lukea huolen “mistä tuokin v-selkäinen adonis löytää istuvia vaatteita?”. Mutta näin ei ole. Totuus tulee naapurin suusta: “Käyt sä oikeesti salilla, ei uskois”.

Mutta on se silti hieno harrastus tuo kuntosali. Meidän salimme erikoisuus on henkilöstöttömyyden lisäksi American Idols jota näytetään televisioruuduista ilman ääniä, taustalla stereoiden luukuttaessa 90-luvun EuroDance-hittejä. Kyllä tuosta lystistä maksaa helposti 24 960 euroa vuodessa.

Tervetuloa varastohuoneeseen!

Hienoa, että olet löytänyt tiesi tänne - olet lämpimästi tervetullut! Pahoittelen, että varastohuoneemme on valitettavan ahdas ja vaatimaton, mutta tilaa löytyy toki aina yhdelle kiinnostuneelle lukijalle.

Mikä ihmeen varastohuone?

Se on sekä fyysinen tila että metafora parisuhteeni sisäiselle valtataistelulle, yhteisten arvojen ja haaveiden yhteensovittamisen haasteille. Fyysisesti varastohuone sijaitsee erään tamperelaislähiön viihtyisässä rivitaloasunnossa, jossa asuu nelihenkinen perheemme. Sen verran voisin perhettäni esitellä, että suomen kielen sanakirjassa sanan 'mediaani' kohdalla on kuva meistä. Olemme vaimoni kanssa akateemisesti koulutettuja, työssäkäyviä keskituloisia toimistotyöntekijöitä, perheeseemme kuuluvat lisäksi 7-vuotias poika ja 4-vuotias tyttö. Harrastamme vaimoni kanssa lenkkeilyä ja kuntosalia, lasten harrastuksiin kuuluvat partio, palloilulajit ja baletti. Lomalla suuntaamme matkamme kohti Espanjan aurinkorannikkoa. Autotallissamme on farmariauto. Yhtälöstä puuttuu ainoastaan kultainen noutaja, johtuen vaimoni allergiasta. Lemmikkieläinallergia on muuten tyypillisin allergian aiheuttaja Suomessa, joten tältä osin säilytämme edelleen paikkamme turvallisesti mediaani-ryhmässä. Älä toki ymmärrä väärin - rakastan tavallista elämäämme. Kaikesta tavallisuudestaan huolimatta se tarjoaa minulle suuria tunteita ja elämyksiä enemmän kuin riittämiin.

Näitä suuria tunteita ja elämyksiä käsittelen tässä blogissa eräänlaisena itseterapiamuotona. Tarkastelen arjen sankaruutta, työn ja arjen yhteensovittamisen haastetta, isyyden ihmettä, miehistä kypsymättömyyttä kypsässä parisuhteessa, hamsterin ja raivaajan ikuisuustaistelua käytettävissä olevan tilan hallinnasta. Ja sukupolvelleni ominaisesti suodatan havaintoni sarkastisen filtterin läpi.

Isäni sukupolven mies puhui suunsa puhtaaksi tai tukahdutti tunteensa vastoinkäymisen kohdatessa. Moderni mies kirjoittaa blogitekstin. Varastohuoneessa.