Persoonapronominit ovat sanoja, jotka viittaavat johonkin henkilöön tai ryhmään henkilöitä. Suomen kielen persoonapronominit ovat yksikössä minä, sinä, hän ja monikossa me, te, he. Persoonapronominien käyttö parisuhteen sisäisessä ja ulkoisessa viestinnässä on aina kiehtonut minua. Parisuhdeviestinnässä käytetty persoonapronomini ei eksplisiittisesti kerro todellista subjektia eli tekijää. Jos minä imuroin, vaimoni toteaa että me imuroimme. Jos minä leikkaan nurmikon ja pensasaidan, vaimoni kertoo että me teemme pihahommia. Ruoanlaitossa ja pyykinpesussa sama logiikka ei päde. On vain yksi tekijä. ”Minä kokkasin ja pyykkäsin” toteaa vaimoni. Emme siis me.
Ongelmalliseksi tämä persoonapronominin ja subjektin välinen epälooginen yhteys muodostuu silloin, kun viestinnän ydintä ilmaiseva predikaattiverbi ei saa tuekseen selkeää subjektia. Pitää tehdä, mutta kuka tekee? Parisuhteen harmonian kannalta tärkeintä on tietenkin tunnistaa todellinen subjekti silloinkin, kun sitä ei suoraan ilmaista. Oma muistisääntöni on se, että kun monikon ensimmäistä persoonaa eli me-muotoa käytetään lauseessa, jossa on konditionaali, on syytä valpastua. ”Meidän pitäisi”. Vaikka kieliopissa konditionaali ilmaiseekin nimensä mukaisesti tekemisen epävarmuutta tai ehdollisuutta, on sen merkitys parisuhdeviestinnässä selkeä ja ehdoton. Parisuhdeviestinnässä konditionaali onkin imperatiivi, joka ilmaisee käskyä tai kehotusta. Jos vaimoni toteaa, että meidän pitäisi tapetoida alakerran takkahuone, ei ole pienintäkään epäselvyyttä siitä, kuka menee rautakauppaan, ostaa tapetit ja läiskii ne seinille. Myös projektin jälkeinen viestintälinja on selvä: ”Me tapetoimme”. Edellyttäen tietenkin, että tulos on tyydyttävä. Epäonnistunut lopputulos muuttaa monikon ensimmäisen persoonan yksikön kolmanteen: ”Mikko tapetoi”.
Tästä kaikesta voisi vetää sellaisen hätäisen johtopäätöksen, että pitkässä parisuhteessa persoonat sulautuvat saumattomasti yhteen pronomineja myöten. Me olemme subjekti, yksi toiminnallinen yksikkö. Yksikkö vai monikko, ketä kiinnostaa – ei meillä lasketa.
On kuitenkin lukuisia tilanteita, jolloin persoonapronominien repertuaaria laajennetaan parisuhdeviestinnässä. Harvinainen yksikön toinen persoona (sinä) nousee esiin aina silloin kun sitä toivoisi voivansa piiloutua passiivin tai edes jaetun vastuun eli monikon kolmannen persoonan (he) taakse. ”Muistatkos kulta, kun SINÄ silloin kerran pilasit yhteisen lomamme”, ”SINÄ rikoit tämän, kyllä minä muistan”. Kernaasti sitä jakaisi rikoskumppanuutta yksikön kolmannelle tai monikon kolmannelle persoonalle: ”En se ollut minä, vaan hän / he”. Parisuhdeviestinnässä yhteinen tarina, joka koodataan sinä-pronominilla, on harvoin kaunis ja vailla negatiivista tunnelatausta. Kauniit ja myönteiset tarinat kerrotaan me-muodossa. Yksikön käyttö viittaa yleensä tarpeeseen selvittää syyllinen.
Persoonapronominien sujuva käyttö parisuhdeviestinnässä edellyttää sekä harjaantumista parisuhteen monimutkaiseen dynamiikkaan että luopumista yleisen kieliopin kahlitsevista lainalaisuuksista. Se edellyttää pariskunnalta konstruktivistista oppimimisnäkemystä, jossa tieto on dynaamista - alati muuttuvaa. Liikaa ei saa silti soveltaa. On lause, jossa subjektin, predikaatin ja objektin merkitykset eivät saa olla epäselviä. Se on parisuhdeviestinnän ydinlause, jonka tulee olla kristallinkirkas:
Minä rakastan sinua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti