Ollos huoleton Helmi valveil on

"Helmi on nykyaikainen, täysin Internet-pohjainen ratkaisu opetustoimen tarpeisiin aina valtiotasolta oppilaan kotiin asti. Helmi tarjoaa kattavat osiot oppilashallintoon sekä kodin ja koulun väliseen viestintään päiväkodin tarpeista toiselle asteelle saakka."

Näin Helmi-järjestelmä siis tuotekehittäjän sanoin.

Minäpäs kerron mikä se Helmi oikeasti on. Se on tuomiopäivän pasuuna. Vistoinen viestintuoja. Se on tähtiportti menneisyyteen, keskiajalle. Helmen kautta saamme mahdollisuuden vastaanottaa viestejä kulkutautien, epähygienian ja alatyylin alkulähteiltä:

Tarkkailkaa lapsenne peräaukkoa, luokassamme on kihomatoja.
Tarkkailkaa lapsenne päänahkaa, luokassamme on täitä.
Tarkkailkaa lapsenne kainaloita, luokassamme on ruttoa.
Tarkkailkaa lapsenne käytöstä, luokassamme on maahisia.

Helmi-järjestelmän uutisvirta on lohduton. Tällä hetkellä viestintälinjan painopiste on kiusallisissa tartuntataudeissa. Välillä sekaan mahtuu toki ilmoituksia "Onko lapsesi kujalla" -informaatio-illoista, keveistä arki-iltain piristysruiskeista, joissa asiantuntija esittelee 6 todennäköisintä diagnoosia, joista yksi tai useampi sopii suurella todennäköisyydellä lapsesi epätoivottuun käyttäytymiseen.

Automaattinen ilmoitus sähköpostiin saapuneesta Helmi-viestistä on karu ja koruton. Helmen maailmankuva on sysimusta. Päiväkodissa sentään käyttävät fyysisellä ilmoitustaululla aseistariisuvaa Comic Sans -fonttia. Jotenkin se kihomato-viestikin tuntuu tällöin inhimillisemmältä. Vatsatauti-varoituskaan ei lannista, kun kirjoitetaan leikkisästi että Oxu-Poxu saattaa tulla kylään. Varhaiskasvattajat ovat humaanin viestinnän ammattilaisia.

Huoli tässä Helmen suhteen herää väkisinkin. Jos meno on tällaista perusasteen ensi metreillä, mitä onkaan luvassa myöhemmin, kun lapset ovat lukiossa tai ammattikoulussa? Keskellä päivää puhelin piippaa taskussa, ruudussa vilkkuu pahaenteinen autosender@helmi.fi -ilmoitus. Kylmä hiki otsalla avaan viestin:

Tarkkailkaa lapsenne käsivarsia, luokassamme käytetään heroiinia.
Tarkkailkaa tyttärenne vatsanseutua, luokassamme dominoi ehkäisyä vieroksuva teinirakastaja.

Mitä seuraavaksi? Olemmeko menossa kohti George Orwellin dystopiaa? Myyttinen diktaattori Helmi valvoo kansalaisten kaikkia liikkeitä. Ensin opetustoimi, sitten koko maailma. Kuulostaa pahalta.

Vaikka toisaalta, onhan se kiva että edes joku valvoo ja pitää huolta. Silloinkin kun me ruuhkavuosissa ryytyvät vanhemmat emme kiireiltämme ehdi. Tai hoksaa omatoimisesti kurkistaa sinne peräreikään tai rapsuttaa päänahkaa. Kuinkas sitä muutoin tulisi ilman varoitusta tai ennakkoepäilyjä rupateltua lapselleen että mitäs sun elämään nykyään, rännitteletkö menemään vai pukkaako kenties mukulaa? Erittäin epätodennäköisesti. Että loppujen lopuksi ihan hieno keksintö onkin tämä Helmi.

Varsinainen helmi.

Mi casa es mi casa ja muita mietteitä taloyhtiöstä

On taas se aika vuodesta, kun suomalaisten taloyhtiöiden kerhotiloissa järjestetään ahkerasti matalan kynnyksen stand up / roustaus -iltoja vapaan äänioikeuden periaatteiden mukaisesti. Luvassa verbaalista vyön alle vetämistä, syytöksiä ja katteettomia uhkauksia, uskomattomia tarinoita vesieristeiden tarpeettomuudesta, putkien kuntokartoitusten järjettömyydestä, falskaavien ovien rustiikkisesta romanttisuudesta sekä kaiken peruskorjauksen ja kunnossapidon perustavanlaatuisesta typeryydestä. Luvassa on iltoja, jolloin sana on vapaa. Asioita ei jätetä suuhun happanemaan, vaan kaikki henkiset padot purkautuvat täyttäen kerhotilat turhautumisella, pettymyksillä, toteutumattomilla haaveilla ja peloilla. Kevät on taloyhtiökokousten kulta-aikaa.

Suomalaisen taloyhtiömuotoisen asumisen ensiaskeleita otettiin jo 1800-luvun loppupuolella. Simppeli kuvio. Joukko ihmisiä rakensi talon sijoittamalla siihen omaa tai pankin lainarahaa. Rakentamiskustannukset ja myöhempi ylläpito jaettiin osakkaiden kesken osakeyhtiöiden tavoin. Perustettiin firma, josta pidettiin huolta. Ja miksei olisi pidetty? Kaikki fyrkat kiinni yhteisessä hankkeessa. Runsaassa sadassa vuodessa tämä yhteisomistajuuden ja -vastuun elementti on kuitenkin uskomattoman tehokkaasti unohtunut suuressa osassa suomalaisia taloyhtiöitä.

Liian usein unohdetaan nimittäin, että asutaan yhtiössä. Varsinkin pienemmissä taloyhtiöissä, kuten rivi- ja paritaloyhtiöissä, eletään kuten omakotitalossa, kukin tyylillään. Oma tupa oma lupa -henki elää vahvana. Rohkenisin väittää, että mitä pienempi yhtiö, sitä suurempi riski riidoille. Isossa kerrostalokompleksissa on jotenkin helpompaa ymmärtää olevansa osa suurempaa kokonaisuutta, pieni hammasratas isossa koneistossa. Viihtyisän rivarikämpän terassilla aurinkotuolissa varjodrinkki kädessä makoillessa sitä puolestaan saattaa helposti unohtaa moiset kollektiivisuuden kuristavat kahleet ja reunaehdot. Mi casa es mi casa! Paljua, leikkimökkiä ja trampoliinia talon päätyyn keep it coming, keneltäkään en kysy mitään!

Joku viisas on joskus verrannut taloyhtiötä järjestettyyn avioliittoon. Vertaus on osuva. Otetaan esimerkiksi vaikkapa jokin kuvitteellinen rivitaloyhtiö Tampereella.  Kyseisen yhtiön joukkoavioliitto solmittiin 80-luvun alkupuolella. Kaikki oli uutta, pinnat ja naamat. Osakkaat olivat keskenään erilaisia, persoonallisia karaktäärejä kukin. Tuntemattomia toisilleen. Mutta kuten pitkissä liitoissa usein, ihmiset kasvavat yhteen. Löytyi yhteinen sävel ja yhteinen tarina. Yhteinen elämäntapa. Elämä oli ihanaa. Avioliitto kukoisti ja vaaleanpunaista vaihetta kesti vuosikymmeniä.

Mutta valitettavasti Suomessa joka toinen avioliitto päättyy eroon. Taloyhtiömuotoisissa joukkoavioliitossa on vieläkin tuulisempaa. Ovet käyvät ja paukkuvat, nimikyltit postilaatikoissa vaihtuvat ennemmin tai myöhemmin. Näin kävi myös tässä fiktiivisessä taloyhtiössä. Avioliitto hajosi. Joidenkin mielestä ruoho oli sittenkin vihreämpää muualla. Taloyhtiöön muutti uusia asukkaita. Avioliittoon uiskenteli uusia kumppaneita. Kantaväestö katsoo heitä kieroon kuin teinilapset isänsä 24-vuotiasta uutta hempukkaa.

Ja nämä hempukoiksi kutsutut uudet asukkaat saavat hempukoiden kohtelun. Mistä nekään mitään tietävät? Tulevat tänne pörhistelemään ja liehittelemään. Vaatimassa kaikkea. Ihan hyvin on tähän asti pärjätty näillä. Hävyttömät nulikat.

Uusia asukkaita vastustetaan vaikka järjen vastaisesti. Traditionaalista valta-asetelmaa ylläpidetään epätoivoisesti omaa omaisuutta säästämättä. Kantaväestön painoarvoltaan merkittävämpää asumisoikeutta korostetaan joka käänteessä. Vääjäämätöntä putkiremonttia vastustetaan jyrkästi, jos uusi asukas on sitä ehdottanut. Suus kiinni lutka, pamahtakoon putki! Eiköhän pieni vesivahinko aja hempukat pakosalle!

Ennen kuin taloyhtiöidemme omanarvontuntoiset hopeamyskit painavat peruuttamattomasti itsetuhonappia ja rapauttavat kallisarvoisen asuntokantamme järjettömän valtataistelunsa seurauksena, meidän hempukoiden tulee pitää yhtä ja pysäyttää heidät. Meidän tulee taistella yhdessä rintamassa kotiemme, yhteisen tulevaisuuden ja paremman huomisen puolesta. Ennen kaikkea meidän tulee taistella lastemme perintöjen puolesta. Emme lepää ennen kuin viimeinenkin käyttövesiputkiston liitoshaara on tarkistettu, viemärit pinnoitettu, kylpyhuoneen jokainen laatta homesuojattu, ikkunat ja ovet vaihdettu, hormit putsattu, pihat käännetty ja salaojat muutettu entistä salaisemmiksi.

Me taistelemme.

ME VOITAMME TÄMÄN TAISTELUN. TÄLLÄ FIILIKSELLÄ KOHTI TALOYHTIÖN KOKOUSTA - SEMPER FI!!!!!

Edit:

Kokous on päättynyt. Minut äänestettiin hallitukseen. Odottamaton käänne. Voi saatana. Joku myskeistä ilmeisesti lukee tätä blogia.

Blatter, Kummola & Ecclestone

Ennen oli miehellä asiat paremmin. Neanderthal-Pena valitsi naaraiden joukosta kauneimman, veti tukasta luolaan, nosti taljaa ja sipaisi menemään. Sen jälkeen se meni kerskumaan muille apinamiehille ja lähti pelaamaan nuijapalloa. Lännen-Lauri ratsasteli autiomaassa aikansa, saapui kaupunkiin, meni saluunaan juomaan ruisviskiä, aiheutti tappelun ja painui porttolaan nuolemaan haavojaan. Vielä 50-luvulla mies saattoi sonnustautua vihersamettiseen tupakkatakkiinsa ja vetäytyä herraseurassa salongin rauhaan keskustelemaan politiikasta ja tekemään analyyttisia arjen havaintoja monokkelinsa läpi kädessään kypsynyt konjakki ja suupielessään holkillinen aromisavuke.

Ei enää. Moderni mies on ajettu nurkkaan. Ei tilaa rohkeille itsenäisille ratkaisuille, ei tilaa itselle ja oman miehisyyden toteuttamiselle. Moderni nainen otti vallan. Lakkautti nuijapallon. Toi tilalle zumban. Joi itse ruisviskit. Ajoi miehet pois salongeista tupakkatakkeineen. Lipittelee siellä kuivaa valkoviiniä ystävättäriensä kanssa parjaten säälimättä tossumaisten miestensä surkeita edesottamuksia pää myötähäpeästä painuksissa.

Mutta ei hätää. Evoluutio on muovannut miehestä kekseliään. Vaikka miehisyyden massiivinen maanosa onkin kutistunut pieneksi, lähes autioksi saarekkeeksi, on mies löytänyt pelastavan madonreiän femininus universus -galaksista. Nimittäin penkkiurheilun.

Minulle vielä toistaiseksi tuntemattomista syistä penkkiurheilu muodostaa erikoisen poikkeuksen miesten ajankäytön hallinnan ulkoistetussa kontrollissa. Mies saa käydä matseissa kavereiden kanssa. Mies saa kutsua kavereita kylään katsomaan matsia. Mies saa jopa matkustaa ulkomaille kavereiden kanssa urheilun varjolla. Pitkä viikonloppu Monacossa äijäporukassa ja F1-kisat? No mikä nottei kulta, pidä hauskaa! Röyhkeimmätkin ehdotukset voivat saada hyväksynnän. Legenda kertoo aviomiehestä, joka matkusti isyyslomallaan Rio de Janeiroon seuraamaan jalkapallon MM-kisoja. On kuulemma yhä naimisissa. Saman naisen kanssa. Uskomatonta.

Uskomattominta on kuitenkin viestintälinja, jolla miehet raivaavat omaa aikaa penkkiurheilun varjolla. Argumentaatio lähtee ainutkertaisuudesta ja unelmasta: Kulta, tällainen tilaisuus ei toistu. Olen pikkupojasta asti haaveillut tästä, haluatko tosiaan kieltää minulta unelmani? Rakas, suosikkijoukkueeni ei koskaan ole ollut näin lähellä mestaruutta, haluan todistaa tätä historiallista hetkeä paikan päällä, jotta voin säilöä muistot ikuisesti sydämeeni ja jakaa ne joskus lastemme kanssa. Meidän lastemme. Haluatko tosiaan kieltää sen lapsiltamme?

Narratiivinen linja on kiistatta nerokas ja totuudenmukainen. Jokainen urheilutapahtuma on ainutkertainen: MM-kisat, EM-kisat, Pohjoismaiden mestaruuskisat, Itä-Länsi -ottelut, Suomi-Ruotsi-maaottelut, Mestareiden liiga, Eurooppaliiga, SM-liigan 60 runkosarjamatsia Tour de Skin 14 hiihtokilpailua, 33 Veikkausliiga-matsia, 38 Valioliiga-ottelua, 21 F1-osakilpailua. Ainutkertaisia kaikki. Ainakin filosofi Wilhelm Diltheyn singulaarisen kokemuksen teorian mukaan. Ja taustalla jokaisessa ainutkertaisessa tapahtumassa on myös subjektiivinen unelma. Unelma kaljoittelusta äijäporukassa.

Edelliseen viitaten, rakas vaimo: ymmärtänet viedä lapset puistoon lauantaina pariksi tunniksi. Kutsuin pari kaveria kylään, syödään siipiä ja juodaan vähän kaljaa. Ei toki muutoin, mutta Leijonat kohtaavat piinaavassa alkusarjatrillerissä aina vaarallisen Ranskan. Tiedäthän kulta, MM-kisat ja once in a lifetime-kokemus.

Siispä kiitos Sepp Blatter, Kalervo Kummola ja Bernie Ecclestone korvaamattomasta työstänne miehisten linnakkeiden puolustamisessa ja traditionaalisten arvojen ylläpitämisessä. Miehet - nauttikaamme vielä kun voimme.

Pökertyneistä yrteistä ja äideistä

Äitienpäivän aamu valkenee kauniin auringonpaisteen kirkastamana. Lapset heräävät tavallista aikaisemmin valmistelemaan perinteistä yllätystä rakkaalle äidilleen. Kunnallisen päivähoidon organisoima lahjatehdas on ahkeroinut jo viikkokausia. Myös perusopetuksen opetussuunnitelmaan lahjatuotanto on integroitu saumattomaksi osaksi luokkatyöskentelyä. Äidin lahjapöytä on huomattava. Kahvipannu porisee jo kutsuvasti. Kofeiinin viettelevä tuoksu herättää äidin. Hän ei malta odottaa sängyssä, vaan saapuu keittiöön oma-aloitteisesti. Aviomiehen ja kahden lapsen aamukäheyden ja orastavan siitepölyallergian muovaamat tahattomat stemmat kruunaavat onnittelulaulun. Äiti avaa lahjoja, lapset hihkuvat vieressä ylpeinä. Vielä on jäljellä yksi paketti. Sellofaaniin pakattu, kauniilla kukkapaperilla päällystetty puolikas maitopurkki, jonka sisällä on jotain tummaa. Äiti katsoo kysyvästi tyttöä. Mikä tämä on? Se on basilika, huudahtaa tyttö innoissaan! Sitten poikakin muistaa jotain ja kipaisee koulurepulle. Sieltä löytyy vastaavantyyppinen viritelmä, kauniiseen kuoreen pakattu tumma möhkäle. Kuulemma auringonkukka. Aviomies katsoo mustia kuutioita epäuskoisena. Jos Helinä-Keiju suututtaisi mafian, hänet upotettaisiin merenpohjaan jaloissaan tuollainen tummanpuhuva betonivalu. Sitten aviomieskin muistaa. Päiväkodin tädin opastava ääni kaikuu syvältä mielen sopukoista: muista ottaa kääreestä ja kastella, äitienpäivänä odottaa sitten tuore yrtti, lisää vain pasta! Aviomies ei muistanut. Äiti ottaa tilanteen haltuun. Sairaala-sarjoista tutulla ripeydellä ja varmuudella hän käynnistää yrttien elvytykseen. Hän jakaa ohjeita aviomiehelleen, joka seuraa tilannetta neuvottomana. Vettä! Substralia! Pitkää lusikkaa! Lisähappea! Kanankakkaa! Yrttipotilaat viedään parvekkeen teho-osastolle elpymään. Äiti pelasti tilanteen. Vaimoni on upea äiti.

Onnekseni olen saanut koko elämäni olla upeiden äitien ympäröimänä. Isäni oli lapsuudessani töiden takia paljon pois kotoa, joten vietin paljon aikaa kaksistaan äitini kanssa ja myöhemmin kolmistaan, kun veljeni syntyi. Äitini oli tuolloin varmasti lujilla. Kahden pienen lapsen kanssa vieraassa kaupungissa ilman ystäviä ja turvaverkkoja. Äitini jutteli minulle paljon, kun ei ollut muutakaan juttukaveria. Olen perinyt isältäni sosiaalisen luonteen, mutta äidiltäni keskustelun ja kuuntelun taidon. Sarkastinen huumorintajuni on myös äidiltäni peräisin.

Lapsuudessani äiti merkitsi turvaa ja lämpöä, nuoruudessani viisautta ja tukea tärkeissä päätöksissä. Nyt aikuisuudessani hän merkitsee kokemusta ja näkemystä, jota arvostan suuresti vaikka en aina toimikaan hänen neuvojensa mukaisesti. Tiedän kyllä, että minun kannattaisi. Vaimoni on usein samaa mieltä.

Äitini ja vaimoni ovatkin monessa suhteessa samankaltaisia. Molemmat vahvatahtoisia naisia, jotka eivät ole koskaan väärässä. Molemmat maailman parhaita äitejä lapsilleen. Heidän ansiostaan minulla on kaikki se mitä minulla nyt on. Eli kaikki. Ja tähän maailman parhaiden äitien ryhmään kuuluu tietenkin olennaisena osana anoppini. Tämä voimatrio on perheidemme koossapitävä voima. He pitävät sekä meidät että lahjayrttimme hengissä.

Hyvää Äitienpäivää kaikille äideille!

Kreba kuuluu kaikille

Uskaltauduimme viime viikonloppuna lasten kanssa vapputorille. Arvelimme, että lauantaina puolen päivän aikaan meillä olisi vielä ohuen ohut mahdollisuus kipaista ostamaan lapsille luvatut metrilakut ilman että apokalyptisen juhlahumun todistaminen aiheuttaisi jälkikasvullemme elinikäistä traumaa. Kummallista, että tällaista joutuu edes pohtimaan. Että uskaltautuuko perheineen torille juhlapäivänä. Mutta näin se vaan on. Kun suomalainen juhlii, siitä on leikki kaukana. Ja toivottavasti lapset myös. Oma juhlimiseen liittyvä lapsuuden traumani on jäljitettävissä Kotkan Meripäiville. Liberaali 80-luku ja pedagogisissa ratkaisuissaan uhkarohkeat vanhempani oli fataali yhdistelmä. Sibeliuspuiston Sodoman 120 päivää teki minuun syvän vaikutuksen. Samoin vanhempiini. Meripäivä-karenssini kesti pitkälle varhaisaikuisuuteen.

Suomalaiset ovat innokkaita juhlijoita. Juhlan aiheeksi kelpaa oikeastaan mikä tahansa. Vuoden ensimmäinen päivä. Vuoden viimeinen päivä. Vuoden pisin päivä. Viikon keskimmäinen päivä. Pakanallinen mieli löytää lisäksi yllättävän helposti hengellisen ulottuvuutensa, kun tarjolla on paardi. Jeesuksen syntymäpäivä, Jeesuksen kuolinpäivä, Jeesuksen taivaaseenastumisen vuosipäivä ja niin edelleen. Kyllä kiitos - kuohuvat auki juhlan kunniaksi!

Juhlinta näyttää jakautuvan väestöryhmittäin epätasaisesti, jopa epäloogisesti. Esimerkiksi tämä jo aiemmin mainittu vappu. Historiallisesti tarkasteltuna se on kansainvälinen työläisten juhlapäivä. Katukuvassa näyttää kuitenkin siltä, että railakkaimmin vappua juhlistavat ne, jotka eivät ole joko vielä tai enää työmarkkinoiden käytettävissä: 14-17-vuotiaat lapset,  korkeakouluopiskelijat sekä 1900-luvun alkupuoliskolla ylioppilastutkintonsa suorittaneet vuorineuvokset. Ensimmäistä kesätyötään vanhempiensa painostuksesta vastahakoisesti harkitsevat teinit lataavat Kånken-reppunsa keskioluella ja kuivalla omenasiiderillä ja eläytyvät kiitettävällä intensiteetillä sorretun työläisen tuskaan. Teekkarit puolestaan juhlistavat vappua viikkokausia. Ymmärtääkseni teknillisen alan korkeakouluissa ei vapusta johtuen järjestetä lähiopetusta kevätlukukaudella laisinkaan. Keltaisessa ylioppilaslakissaan kuohuviiniä puistossa kilistävä hopeakettu on muuten vaan ikoninen vappu-näky. Työläiset poistuvat perheineen takavasemmalle todellisten juhlijoiden tieltä.

Tähän havaintoon viitaten, keskiluokkaisen perheenisän näkökulmasta suurin demografinen haaste ja tilastoanalyysien puhuttelevin käppyrä onkin kärjellään lepäävä kreba-pyramidi, joka ilmaisee ikäryhmittäin suomalaisten osallistumista kreisibailaukseen. Ruuhkavuosien runtelemat x ja y -sukupolvien edustajat muodostavat kreba-pyramidin ahtaan kärjen, kun taas suuret ikäluokat ja z-sukupolven teinit dominoivat kaikkia paardi-näyttämöitä laajalla rintamalla.

Kuten subjektiivisen päivähoito-oikeuden puolustajat, minä argumentoin subjektiivisen kreisibailaus-oikeuden puolesta. Emme halua eristäytyä tästä yhteiskunnasta mätäneviin rintamamiestaloihimme kasvukeskusten reuna-alueilla odottaen sitä hetkeä, jolloin jälkikasvumme on varttunut Kånken-reppu-ikään ja katoaa kohti kaupungin sykkiviä neonvaloja ja jolloin omat ylioppilaslakkimme ovat saavuttaneet riittävän kellertävän sävyn. Meilläkin on oikeus juhlaan tässä ja nyt. Olisiko kenties perustulo-tyyppinen peruskreba-malli sovellettavissa Suomen olosuhteisiin? Kaikille kansalaisille taattaisiin säännöllisesti ja ehdoitta oikeutus yöjuoksuihin ja valtio rahoittaisi tiettyyn ennaltamääriteltyyn rajaan saakka esim. taksikyydeistä, yökerhojen sisäänpääsyistä ja lastenvahtipalveluista aiheutuneita kustannuksia. Tällä kaikella olisi luonnollisesti työllisyyttä lisäävä, sosiaalista elämää ylläpitävä sekä arkisen aherruksen toisistaan erkaannuttamia pariskuntia yhdistävä vaikutus. En näe mitään syytä sille, etteikö tällaisen toimintamallin edellytyksiä kannattaisi selvittää. Sitä siis odotellessa.