Sami Minkkinen on bloggaaja, jonka kirjallista ilmaisua arvostan suuresti. Samin arjenmakuisia parisuhdetarinoita voi lukea esimerkiksi mainiossa Havaintoja parisuhteesta -blogissa. Sami kirjoittaa erittäin taitavasti. Tutustuin Samin teksteihin syyskuussa 2014. Ensimmäinen lukemani Samin kirjoitus käsitteli taloyhtiön saunavuoroa, johon mies vaimonsa kannustamana lähtee yksin ja riehaantuu. Teksti on hulvaton, kuten lähtökohtaisesti kaikki hänen tekstinsä, jotka käsittelevät parisuhteen kompleksista dynamiikkaa. Samin tyyli kirjoittaa arjen järjettömyyksistä puhuttelee monia. Juuri noinhan se menee meilläkin, olen monasti huomannut itsekin toteavani hänen tekstejä lukiessaan.
Samin kirjoitustyylissä minua kiehtoo hänen tapansa kuvata parisuhdetta monitahoisten ja ristiriitaisten odotusten, toiveiden, tavoitteiden, mielikuvien ja tekojen näyttämönä. Tyylilaji on sarkastinen ja itseironinen. Perusviesti on se, että ihmiset ovat koomisia ja ihmiset parisuhteissaan erityisen koomisia. Tämä lähestymistapa on virkistävä, sillä liian harva osaa nauraa itselleen. Vielä harvemmin pariskunnat osaavat yhdessä nauraa itselleen.
Komiikka nykypäivän parisuhteissa kumpuaa modernin ihmisen tarpeesta tehdä asiat edellistä sukupolvea paremmin tai vähintäänkin toisin. Oma sukupolveni tekee pesäeroa 40-50-luvulla syntyneiden vanhempiensa ratkaisuihin. Kauhistelemme traditionaalisia malleja työn ja perheen yhteensovittamisen sukupuolittuneissa käytännöissä, vahvoja roolituksia arjen ratkaisuissa. Me olemme parisuhteissamme vahvoja yksilöitä. Kunnioitamme ja tuemme toistemme pyrkimyksiä kasvaa ja kehittyä parhaaksi mahdolliseksi versioksi itsestään. Emme kahlitse toista ahtaiden sukupuoliroolien määrittämiin muotteihin, vaan löydämme omat, meille soveltuvat ratkaisut. Olemme parisuhteissamme kaksi itsenäistä olentoa, jonka elämänpolut kohtaavat kauniilla, luontevalla tavalla, ilman pakottamista.
Näin ajattelemme siis ollessamme 23-vuotiaita opiskelijoita. Vailla huolta ja vastuuta mistään. Elämme elämää, jossa suurin tragedia on se, jos vauhdikkaan opiskelijaelämän elintasoa kohottavan osa-aikatyön iltavuoro napsahtaa jonkin kansallisen juhlapyhän kohdalle ja kostea illanvietto ystävien kanssa uhkaa vaarantua. Tähän mielenmaisemaan eivät perinteiset parisuhdemallit sovellu, luomme oman tulevaisuutemme, joka on juuri meidän näköisemme.
Unelma uudesta, täysin ainutlaatuisesta tavasta elää elämää, joutuu törmäyskurssille, kun siirrymme elämässämme seuraavaan vaiheeseen. Elämänpolkumme risteytyy jonkun ihanan ihmisen kanssa, löydämme kumppanin. Vakiinnumme, kohta jaamme jo yhteisen talouden ja pankkilainan ja kenties jopa lisäännymme. Huomaammekin yhtäkkiä kaikessa jotain perin tuttua. Huomaamme seuraavamme täsmälleen niitä askelmerkkejä, joista vannoimme erkaantuvamme. Havainto on väkevä. Moderni urbaani nuori aikuinen kohtaa eksistentialistisen kriisin, joka on aikuisuuden avainkokemus. Syntyy kalpea aavistus siitä, että parisuhteiden ikiaikaisessa historiassa mahdollisesti joku muukin on aiemmin yrittänyt tehdä asioita toisin, ja lopulta yritysten ja erehdysten kautta päätynyt tekemään asioita samalla tavoin kuin kaikki muutkin.
Tätä erehdysten ja yritysten kaanonia Sami Minkkinen kuvaa blogissaan osuvasti. Modernin urbaanin aikuisen kipuilua parisuhteen monimutkaisissa koukeroissa, kamppailua omien ja kumppanin toiveiden ja tavoitteiden yhteensovittamisessa ja ajoittaisessa ristiaallokossa. Uusien ratkaisumallien etsintää traditionaalisten paineiden alla. Tuoreen isän kaipuuta vanhoihin hyviin aikoihin, kun hän syöttää pienokaistaan tuttipullolla aamuyöllä korvikemaidolla tuoreen äidin lähdettyä tyttöjen kylpylälomalle Tallinnaan. Nuoren naisen kaipuuta vanhoihin hyviin aikoihin, kun hän tekee pitkää työpäivää elättääkseen perheensä, kun samalla pohjoismaisia kieliä ja kulttuuria yliopistossa opiskellut avomies etsii vielä itseään ja omaa ammatillista kutsumustaan.
Sami kuvaa arkeaan kaunistelematta ja siksi se puhuttelee monia. Näinä itsebrändäämisen ja sosiaalisen photoshoppaamisen aikakaudella näkökulma on virkistävä. Elämään kuuluu vaaleanpunaisia tähtihetkiä, mutta myös synkkiä aallonpohjia. Useimmat haluavat näyttää ulospäin vain nuo tähtihetket. Katselen mielelläni sosiaalisessa mediassa pariskuntien eteerisiä ja romanttisia yhteiskuvia. Mutta vielä enemmän minua puhuttelee romanttinen yhteiskuva eteerisesti poseeraavasta pariskunnasta, jos siinä on tuota maagista hetkeä täydentävä teksti: "Kahdeksannella otoksella maaliin, kun mun naama näytti niin läskiltä ja tuolla yhdellä meni silmät koko ajan kiinni. Mutta kiva ilta oli yhdessä".
Olen aina ajatellut niin, että Samin tavoite on realismin kautta luoda ihmisille samaistumisen kokemuksia. Kuvata elämää sellaisena kuin se on, ilman filttereitä ja rajauksia. Osoittaa, että täydellisen elämän tavoittelussa ihminen vain kompastuu. 23-vuotiaan opiskelijan on täysin mahdotonta kuvitella itseään ja elämäänsä 15 vuoden päähän: miltä tuntuu jakaa elämänsä toisen kanssa ja miltä tuntuu olla vastuussa muistakin kuin itsestään, miten se muuttaa ihmistä, itseä ja toista sekä parisuhteen dynamiikkaa.
Elämänpituiseksi konseptiksi suunniteltu parisuhde soveltuu nykyaikaan huonosti. Moni kokee, että elämä on liian lyhyt vietettäväksi suhteessa, joka ei toimi. Näin kävi myös Sami Minkkiselle. Hän löysi uuden rakkauden ja erosi vaimostaan. Samin lukijoille se oli surullinen uutinen. Moni lukija kirjoittikin Samille suoraan, että koki tulleensa petetyksi. Se on tietenkin kohtuuton syytös aikana, jolloin 40 prosenttia avioliitoista päättyy eroon. Erot ovat arkipäivää, mutta siitä huolimatta näin ei pitänyt käydä Samille. Miehelle, joka pilke silmäkulmassaan kuvaa rakkauden arkea, purevasta tyylistään huolimatta aina positiivinen, lämmin ja välittävä perusvire päällimmäisenä.
Ja pakko se on tunnustaa, että minäkin petyin. Petyin siitä, että kaunistelemattomaksi naamioitu todentuntuinen parisuhteen kuvaus oli sittenkin kuvainnollisesti photoshopattu. Mutta vaikka arkisen rakkauden suurlähettiläs osoittautuikin tavalliseksi taitavaksi kirjoittajaksi, uskon edelleen, että parisuhde voi kestää koko elämän. Että Samin blogin kuvaama maailma voi olla todellista. Parisuhde voi toimia, kun siitä riisutaan epärealistiset odotukset ja ylläpidetään kykyä nauraa yhdessä itselleen, toisilleen sekä elämän ja parisuhteen kummallisuuksille.
Minä ajattelen, että parisuhde on elämänpituinen matka, jonka määränpäätä tai matkan vaiheita ei voida etukäteen tietää tai ennustaa. Mutta matkaan lähdetään halusta matkustaa yhdessä, tuli vastaan mitä tahansa.
Matka-metafora sopii meille erinomaisen hyvin, sillä olemme ahkeria reissaajia ja tykkäämme matkustaa yhdessä. Roolituskin on hioutunut vuosien varrella erittäin toimivaksi: Ellu suunnittelee kaiken ja minä kuvaan. Enkä muuten photoshoppaa yhtään.
40-vuotias tamperelaismies tarkastelee arjen sankaruutta, parisuhteen kompleksisuutta ja isyyden ihmettä seitinohuen sarkasmin sävyttämässä blogissaan.
tiistai 25. heinäkuuta 2017
tiistai 27. kesäkuuta 2017
Olkaas lapset hiljempaa, isin täytyy ottaa tämä
Yle uutisoi tänään, että isovanhempien kanssa vietetty aika lisää lapsen hyvinvointia. Lapsi menestyy paremmin koulussa ja hänellä on vähemmän käyttäytymishäiriöitä ja tunne-elämän ongelmia. Isovanhemmat sitoutuvat lapsen touhuihin, leikkeihin ja peleihin, ja tällä on tutkimustulosten mukaan lapsen kehitykseen myönteinen vaikutus
Aamukahvini äärellä kyseistä tutkimusuutisointia televisiosta kuunnellessani ensimmäinen reaktioni oli, että kylläpä olisi hienoa olla tutkija. Miettisi elämän itsestäänselvyyksiä ja valjastaisi suuren tutkimusryhmän näitä itsestäänselvyyksiä empiirisesti todentamaan. "Tuoreen tutkimuksen mukaan pitkät ihmiset ylettyvät lyhyitä ihmisiä paremmin ottamaan tavaroita ylimmiltä hyllyiltä". "Suomalainen tutkimusryhmä selvitti saunassa hikoilun syitä: näyttäisi siltä, että mitä kovemmat löylyt, sitä suurempi hieneritys. Tutkimusryhmän johtaja Mikko Mattila pitää havaintoa erittäin mielenkiintoisena".
Kunnes sitten nopeasti ymmärsin, että eihän tässä uutisessa olekaan mitään hauskaa, päinvastoin. Uutinen on havahduttava, surullisuudessaan suorastaan lamauttava. Nykypäivän lapset saavat aikuisen huomiota niin vähän, että lapsenlapsiensa kanssa leikkivä mummo tai vaari ylittää uutiskynnyksen.
Ja tottahan se on. Lapset joutuvat taistelemaan aikuisten suomasta ajasta. Yleisin tilanne lienee se, että vanhemmat käyvät töissä ja lapset laitetaan päiväkotiin. Päiväkotiryhmässä on tällä hetkellä oltava vähintään yksi aikuinen kahdeksaa lasta kohden. Todellisuudessa tilanne on usein vielä huonompi esimerkiksi henkilökunnan sairauspoissaolojen vuoksi. Kouluissa talousleikkausten vuoksi paine ryhmäkokojen kasvattamiseen on suuri. Yleisopetuksessa ryhmäkokoa ei ole määritelty, joten isoimmissa kaupungeissa lähes 30 oppilaan alakouluryhmä ei ole millään muotoa harvinaisuus.
Lapsi janoaa huomiota aikuiselta. Suuressa ryhmässä opitaan erilaisia keinoja aikuisen huomion kiinnittämiseen. Oma poikani ottaa ranteesta kiinni: "Hei iskä, hei iskä, kato tänne". Poikani pyrkii myös minulle puhuessaan sijoittumaan eteeni, niin sanottuun huomiosektoriin. Liian usein hätistän hänet pois, muka jonkin tärkeämmän asian tieltä. Vaikuttaa siltä, että aika moni asia elämässäni on tärkeämpi, kuin oman lapseni pyytämä huomio. Työ. Kuntosalilla käynti. Lenkkeily. Siivoaminen. Tiskaaminen. Pyykinpesu. Television katselu. Ruoanlaitto. Musiikin kuuntelu. Nurmikon leikkaaminen. Auton tankkaaminen. Ystävien tapaaminen. Oikeastaan kaikki muu näyttäisi olevan tärkeämpää, kuin se että kuuntelisin mitä lapseni haluaa minulle kertoa.
Emmehän me tietenkään näin oikeasti ajattele. Todellisuudessa me pidämme itseämme hektisen ja suorituskeskeisen maailman uhreina. Olemme työelämässä korvaamattomia. Työpäivät venyvät pitkiksi ja jatkuvat kotona läppärin, etäyhteyden ja kännykän avulla. Siinä välissä on mekaanisesti hoidettava välttämättömät arkiaskareet, jotka kuormittavat kovalevyämme. Tästä kaikesta palautuminen vaatii omaa aikaa. Lenkiltä tai punttisalilta haetaan voimia jaksaa kiireisessä oravanpyörässä.
Kun sitten joskus kiireiltämme ehdimme antamaan lapsillemme aikaa, haluamme kertoa sen koko maailmalle. Leikkipuistossa, uimarannalla, hiekkalaatikolla ja jalkapallokentän laidalla kännykkä kulkee kätevästi taskussa. Otamme kuvan itsestämme ja lapsestamme, kuorrutamme sen kivalla filtterillä ja jaamme Facebookissa tai Instagramissa. Se olkoon todisteena kaikille, että olen lapsilleni läsnä. Vuoden isä tai äiti.
Ja jos puhelin sattuu soimaan kesken lapsillemme suoman laatuajan, vastaamme siihen epäröimättä. Se voi olla tärkeää. Se voi olla töistä. "Olkaas lapset hiljempaa, isin täytyy ottaa tämä." Kuinka usein lapseni ovatkaan kuulleet tämän lauseen. Työn ja perheen yhteensovittaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että perhe joustaa. Aina. Sanomme, että lapset ovat meille tärkeintä maailmassa. Mutta kuinka monta riitaa ovat vanhemmat käyneetkään modernin maailman historiassa siitä, että kumpi joutuu jäämään flunssaisen lapsen kanssa kotiin, kun molemmilla olisi töissä juuri tänään se elintärkeä palaveri, josta ei millään voi olla pois. Prioriteetit eivät jää lapselle epäselviksi.
Mutta onneksi lastemme tunne-elämän kehitys, huomioiduksi tulemisen ja itsensä tärkeäksi kokemisen tunteen vahvistaminen eivät ole pelkästään meidän itsekkäiden ja ajattelemattomien vanhempien varassa. Onneksi lapsillamme on isovanhemmat, jotka, kuten edellä mainittu tutkimus kuvaa, malttavat sitoutua lastemme touhuihin, leikkeihin ja peleihin, jaksavat kuunnella ja hämmästyä. Haluavat olla lapsillemme läsnä. Onneksi meillä on vanhemmat, jotka kärsivällisesti odottavat omien lapsiensa kypsymistä vanhemmiksi ja paikkaavat sitä odotellessa pyyteettömästi vanhemmuutemme vajeita. Ehkäpä meillekin jossakin vaiheessa valkenee se, mikä elämässä on oikeasti merkityksellistä ja tärkeää ja rohkenemme siirtää nämä kauniit ajatukset käytännön tekoihin.
Sitä odotellessa.
Lue Ylen uutinen täältä.
Aamukahvini äärellä kyseistä tutkimusuutisointia televisiosta kuunnellessani ensimmäinen reaktioni oli, että kylläpä olisi hienoa olla tutkija. Miettisi elämän itsestäänselvyyksiä ja valjastaisi suuren tutkimusryhmän näitä itsestäänselvyyksiä empiirisesti todentamaan. "Tuoreen tutkimuksen mukaan pitkät ihmiset ylettyvät lyhyitä ihmisiä paremmin ottamaan tavaroita ylimmiltä hyllyiltä". "Suomalainen tutkimusryhmä selvitti saunassa hikoilun syitä: näyttäisi siltä, että mitä kovemmat löylyt, sitä suurempi hieneritys. Tutkimusryhmän johtaja Mikko Mattila pitää havaintoa erittäin mielenkiintoisena".
Kunnes sitten nopeasti ymmärsin, että eihän tässä uutisessa olekaan mitään hauskaa, päinvastoin. Uutinen on havahduttava, surullisuudessaan suorastaan lamauttava. Nykypäivän lapset saavat aikuisen huomiota niin vähän, että lapsenlapsiensa kanssa leikkivä mummo tai vaari ylittää uutiskynnyksen.
Ja tottahan se on. Lapset joutuvat taistelemaan aikuisten suomasta ajasta. Yleisin tilanne lienee se, että vanhemmat käyvät töissä ja lapset laitetaan päiväkotiin. Päiväkotiryhmässä on tällä hetkellä oltava vähintään yksi aikuinen kahdeksaa lasta kohden. Todellisuudessa tilanne on usein vielä huonompi esimerkiksi henkilökunnan sairauspoissaolojen vuoksi. Kouluissa talousleikkausten vuoksi paine ryhmäkokojen kasvattamiseen on suuri. Yleisopetuksessa ryhmäkokoa ei ole määritelty, joten isoimmissa kaupungeissa lähes 30 oppilaan alakouluryhmä ei ole millään muotoa harvinaisuus.
Lapsi janoaa huomiota aikuiselta. Suuressa ryhmässä opitaan erilaisia keinoja aikuisen huomion kiinnittämiseen. Oma poikani ottaa ranteesta kiinni: "Hei iskä, hei iskä, kato tänne". Poikani pyrkii myös minulle puhuessaan sijoittumaan eteeni, niin sanottuun huomiosektoriin. Liian usein hätistän hänet pois, muka jonkin tärkeämmän asian tieltä. Vaikuttaa siltä, että aika moni asia elämässäni on tärkeämpi, kuin oman lapseni pyytämä huomio. Työ. Kuntosalilla käynti. Lenkkeily. Siivoaminen. Tiskaaminen. Pyykinpesu. Television katselu. Ruoanlaitto. Musiikin kuuntelu. Nurmikon leikkaaminen. Auton tankkaaminen. Ystävien tapaaminen. Oikeastaan kaikki muu näyttäisi olevan tärkeämpää, kuin se että kuuntelisin mitä lapseni haluaa minulle kertoa.
Emmehän me tietenkään näin oikeasti ajattele. Todellisuudessa me pidämme itseämme hektisen ja suorituskeskeisen maailman uhreina. Olemme työelämässä korvaamattomia. Työpäivät venyvät pitkiksi ja jatkuvat kotona läppärin, etäyhteyden ja kännykän avulla. Siinä välissä on mekaanisesti hoidettava välttämättömät arkiaskareet, jotka kuormittavat kovalevyämme. Tästä kaikesta palautuminen vaatii omaa aikaa. Lenkiltä tai punttisalilta haetaan voimia jaksaa kiireisessä oravanpyörässä.
Kun sitten joskus kiireiltämme ehdimme antamaan lapsillemme aikaa, haluamme kertoa sen koko maailmalle. Leikkipuistossa, uimarannalla, hiekkalaatikolla ja jalkapallokentän laidalla kännykkä kulkee kätevästi taskussa. Otamme kuvan itsestämme ja lapsestamme, kuorrutamme sen kivalla filtterillä ja jaamme Facebookissa tai Instagramissa. Se olkoon todisteena kaikille, että olen lapsilleni läsnä. Vuoden isä tai äiti.
Ja jos puhelin sattuu soimaan kesken lapsillemme suoman laatuajan, vastaamme siihen epäröimättä. Se voi olla tärkeää. Se voi olla töistä. "Olkaas lapset hiljempaa, isin täytyy ottaa tämä." Kuinka usein lapseni ovatkaan kuulleet tämän lauseen. Työn ja perheen yhteensovittaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että perhe joustaa. Aina. Sanomme, että lapset ovat meille tärkeintä maailmassa. Mutta kuinka monta riitaa ovat vanhemmat käyneetkään modernin maailman historiassa siitä, että kumpi joutuu jäämään flunssaisen lapsen kanssa kotiin, kun molemmilla olisi töissä juuri tänään se elintärkeä palaveri, josta ei millään voi olla pois. Prioriteetit eivät jää lapselle epäselviksi.
Mutta onneksi lastemme tunne-elämän kehitys, huomioiduksi tulemisen ja itsensä tärkeäksi kokemisen tunteen vahvistaminen eivät ole pelkästään meidän itsekkäiden ja ajattelemattomien vanhempien varassa. Onneksi lapsillamme on isovanhemmat, jotka, kuten edellä mainittu tutkimus kuvaa, malttavat sitoutua lastemme touhuihin, leikkeihin ja peleihin, jaksavat kuunnella ja hämmästyä. Haluavat olla lapsillemme läsnä. Onneksi meillä on vanhemmat, jotka kärsivällisesti odottavat omien lapsiensa kypsymistä vanhemmiksi ja paikkaavat sitä odotellessa pyyteettömästi vanhemmuutemme vajeita. Ehkäpä meillekin jossakin vaiheessa valkenee se, mikä elämässä on oikeasti merkityksellistä ja tärkeää ja rohkenemme siirtää nämä kauniit ajatukset käytännön tekoihin.
Sitä odotellessa.
Lue Ylen uutinen täältä.
keskiviikko 24. elokuuta 2016
Pate ja Rocky
Viime viikonloppuna Tampereen Ratinassa järjestettiin Pohjoismaiden suurin hip hop -festivaali. Historiallista tapahtumaa todisti paikan päällä kunnioitettavat 60000 rap-musiikin ystävää. Ja huonostihan siinä kävi. Bassorumpu jytisi koko yön siihen malliin, että Hämeenkyrössäkin valvottiin, Mäntän Klubilla ikkunat helisivät ja pyrotekniikka pelotti lemmikkieläimet henkihieveriin. Sivulliset todistivat nuorison dekadenssia: päihteiden laajamittaista sekakäyttöä misogynistisessa karnevaalissa. Koko keskusta-alue oli festivaalin jäljiltä roskien ja kusen peitossa. Media ja virkavalta heristivät sormeaan. Hyi olkoon!
Tai no - ei se nyt ihan niin mennyt.
Eteen tuli sukupolvien välinen kuilu. Erilaisten maailmojen yhteentörmäys. Tamperelainen printtimedia kirjoittikin aiheesta taannoin pääkirjoituksessaan rinnastaen 40-vuotista taivaltaan juhlistavan manserockyhtyeen megakonsertin ja edellä mainitun hip hop -festarin: kun Eppu Normaali vetää stadionkeikan, kaupunkilaisten ilo on loputon. Keikan jälkeen Hämeenkadulla kuseskeleva känninen toimitusjohtaja-vuorineuvos ei nouse otsikoihin. Blockfestin jälkimainingeissa toikkaroiva jurrinen teini on mömmöfestariksi tituleeratun tapahtuman ilmentymä. Nuoriso on pilalla. Tuhosivat kaupungin. Gangsta rap made them do it.
Ja näinhän sen kuuluukin mennä. Sukupolvien välinen jännite on ikiaikainen ilmiö, joka mahdollistaa kehityksen. Nuorempi sukupolvi ei tee mitään ainakaan niin kuin vanhempansa ovat tehneet ja löytävät ovat intressinsä ja ratkaisunsa. Vanhempi sukupolvi puolestaan kauhistelee nuorempien toimintaa, mutta väistämättä ajautuu kehityksen kelkkaan ennemmin tai myöhemmin. Toisten mielestä ennen oli paremmin, toisten mielestä taas huomenna on toisin. Aivan kuten meidän taloyhtiössä.
Enkä millään muotoa tee isänä poikkeusta tässä vääjäämättömässä kehityskulussa. Eräs poikani ja hänen ystäviensä mieluisimmista ajanvietteistä on seurata yhdessä Youtubesta videoita, joissa muut pelaavat videopelejä. Typerintä ikinä. Olen toki huomauttanut aiheesta, pitänyt paatoksellisia ja nostalgisia puheenvuoroja oman lapsuuteni suosikkileikeistä, kehoa ja mieltä stimuloivista kirkonrotista ja kymmenen tikkua laudalla -spektaakkeleista. Saaden osakseni kiusaantuneita ja sääliviä katseita. Faija vetää takalaittomia.
Vaikka sukupolvien välistä kuilua tuskin koskaan voidaan poistaa kokonaan, voidaan kuilun yli rakentaa siltoja. Sillanrakentajana voi toimia esimerkiksi tämän kirjoituksen lähtökohta, eli musiikki. Manserockin toinen ylpeys Popeda lauloi jo vuonna 1994: "Jos pi**ua saan niin mä lähden mukaan, pi**ua saan ei mua estä kukaan". 22 vuotta myöhemmin A$AP Rocky sanaili vastaavasti Blockfestin päälavalla: "I like to f**k, I got a f*****g problem."
Saman universaalin teeman äärellä siis. Sukupolvesta toiseen.
Tai no - ei se nyt ihan niin mennyt.
Eteen tuli sukupolvien välinen kuilu. Erilaisten maailmojen yhteentörmäys. Tamperelainen printtimedia kirjoittikin aiheesta taannoin pääkirjoituksessaan rinnastaen 40-vuotista taivaltaan juhlistavan manserockyhtyeen megakonsertin ja edellä mainitun hip hop -festarin: kun Eppu Normaali vetää stadionkeikan, kaupunkilaisten ilo on loputon. Keikan jälkeen Hämeenkadulla kuseskeleva känninen toimitusjohtaja-vuorineuvos ei nouse otsikoihin. Blockfestin jälkimainingeissa toikkaroiva jurrinen teini on mömmöfestariksi tituleeratun tapahtuman ilmentymä. Nuoriso on pilalla. Tuhosivat kaupungin. Gangsta rap made them do it.
Ja näinhän sen kuuluukin mennä. Sukupolvien välinen jännite on ikiaikainen ilmiö, joka mahdollistaa kehityksen. Nuorempi sukupolvi ei tee mitään ainakaan niin kuin vanhempansa ovat tehneet ja löytävät ovat intressinsä ja ratkaisunsa. Vanhempi sukupolvi puolestaan kauhistelee nuorempien toimintaa, mutta väistämättä ajautuu kehityksen kelkkaan ennemmin tai myöhemmin. Toisten mielestä ennen oli paremmin, toisten mielestä taas huomenna on toisin. Aivan kuten meidän taloyhtiössä.
Enkä millään muotoa tee isänä poikkeusta tässä vääjäämättömässä kehityskulussa. Eräs poikani ja hänen ystäviensä mieluisimmista ajanvietteistä on seurata yhdessä Youtubesta videoita, joissa muut pelaavat videopelejä. Typerintä ikinä. Olen toki huomauttanut aiheesta, pitänyt paatoksellisia ja nostalgisia puheenvuoroja oman lapsuuteni suosikkileikeistä, kehoa ja mieltä stimuloivista kirkonrotista ja kymmenen tikkua laudalla -spektaakkeleista. Saaden osakseni kiusaantuneita ja sääliviä katseita. Faija vetää takalaittomia.
Vaikka sukupolvien välistä kuilua tuskin koskaan voidaan poistaa kokonaan, voidaan kuilun yli rakentaa siltoja. Sillanrakentajana voi toimia esimerkiksi tämän kirjoituksen lähtökohta, eli musiikki. Manserockin toinen ylpeys Popeda lauloi jo vuonna 1994: "Jos pi**ua saan niin mä lähden mukaan, pi**ua saan ei mua estä kukaan". 22 vuotta myöhemmin A$AP Rocky sanaili vastaavasti Blockfestin päälavalla: "I like to f**k, I got a f*****g problem."
Saman universaalin teeman äärellä siis. Sukupolvesta toiseen.
perjantai 8. heinäkuuta 2016
Mitäs meinaatte kesällä?
Se alkaa jo edellisenä syksynä, kiihtyen vähitellen vuodenvaihteesta ja saavuttaen lakipisteensä huhti-toukokuussa. Kesälomakuume.
Loma on ihmisen parasta aikaa, sanotaan. Kesälomaa suunnitellaan kokonainen kalenterivuosi. Suunnittelu aloitetaan välittömästi edellisen loman päätyttyä. Kesälomalta palaava työläinen viettää työpaikallaan suruaikaa, muistellen kaiholla vietettyä lomaa, joka on enää kaukainen muisto. Vettynein silmin työläinen tuijottaa käsivarsiaan, joista päivetys katoaa päivien pidentyessä tomuna ilmaan paljastaen suomalaisen kansalliskuosin eli kalvakan hyttystensyömän broilerinnahan. Syys- ja talvilomien turvin työläinen jaksaa taistella kohti seuraavaa kesää. Henkiset työhanskat putoavat käytännössä maahan jo toukokuussa. Eihän sitä ennen lomia tohdi aloittaa mitään isompaa. Syksymmällä sitten. Palataan lomien jälkeen!
Tämä on toki vain allekirjoittaneen varomaton arkihavaintojen muovaama yleistys. Empiirinen tutkimus kertoo aivan toisenlaisen totuuden. Onnellisuustutkimukset ovat nimittäin osoittaneet, että suomalaiset ovatkin työorientoitunutta kansaa! Työ on suurin yksittäinen suomalaisten onnellisuutta selittävä tekijä. Ymmärtäähän tuon näinä työttömyyden, epävarmuuden ja yleisen alakulon ja henkisen ahtauden aikoina. Kel duuni on se siitä riemuitkoon ja sitä rataa. Mutta työpaikoilla tähän orgastiseen onnen huumaan harvoin törmää. Päinvastoin, näyttäisi siltä, että suurimmalle osalle työläisistä suurin onni on se aika, jonka saamme olla työstä pois. Mitäs meinaat kesällä -kuiskuttelut käynnistyvät virastotalojen kahvihuoneissa jo maaliskuussa. Ehkä töissä käydäänkin siksi, että sieltä voi olla joskus lomalla, kuka tietää?
Mutta loma - oi autuutta! Lomalla ladataan akkuja, vieroitetaan kuormittunut keho ja mieli pois työpaineista. Loman käsite ei ole yksiselitteinen. Sen kvantitatiivinen ja kvalitatiivinen riittävyys on subjektiivinen kokemus. Opettajalle 10 viikon kesäloma on liian vähän. Yritysjohtajalle kaksi viikkoakin on liikaa. Toiset haluavat vaipua lomallaan totaaliseen joutilaisuuden euforiaan ja olla tekemättä yhtikäs mitään. Toiset taas haluavat tehdä lomallaan kaiken.
Meidän perheemme kallistuu jälkimmäiseen ryhmään. Lomalla pitää päästä mökille, maalle, kaupunkiin, huvipuistoon, uimaan, kylpylään, festareille, mustikkaan, mansikkaan, puolukkaan, juolukkaan, sieneen, sukuloimaan, kaveroimaan ja muuten vaan olemaan. Lomalla pitää grillata, olla ulkona, olla sisällä, tehdä puutarhatöitä, suunnitella puutarhajuhlia, lenkkeillä, kuntoilla, löhöillä ja laiskotella. Lomalla aloitetaan tai viimeistellään jokin massiivinen remontti. Lasten kasvatusta edistetään aimo harppauksin ja ulkomaillekin pitää toki ehtiä. Miniristeily, Tallinnanristeily, Legoland, Keski-Euroopan autoturnee ja lopuksi tietenkin jo perinteeksi muodostunut löhöjakso Espanjassa. Lomalla pitää nauttia ja kokea!
Neljässä viikossa yritetään vimmaisesti korjata kaikki se, minkä 11 kuukauden henkinen ja fyysinen pimeys ja routa on rikkonut. Epätyydyttävä työ muuttuu loman aikana sopivan haastavaksi ja dynaamiseksi, johon loman jälkeen on taas ihana palata. Parisuhteen karikko muuttuu lomalla rasvatyyneksi horisontiksi, jonka harmonisen pintajännitteen rikkoo vain silloin tällöin näyttävästi loikkaava intohimon pyöriäinen. Kesällä on aikaa kuntoilla ja aloittaa kenties jokin uusi mieltä ja kehoa stimuloiva harrastus. Odotukset ovat valtaisat. Ei ihme, että elokuussa jätetään tilastollisesti eniten avioerohakemuksia ja irtisanomisilmoituksia. Täyden kympin loma tarkoittikin kymmentä kesäkiloa vyötärön seudulla.
Mutta nyt ei saa vaipua synkkyyteen - lomahan on vasta alussa! Siitäkin huolimatta, että 10 vuorokauden sääennuste lupaa jälleen kerran heinäkuun alun kunniaksi koko maahan kylmyyttä ja vesisadetta, tämänkin kesän bucket list viedään suunnitelman mukaisesti kunnialla loppuun perinteitä kunnioittaen. Aloitetaan sitten vaikka siitä kylppäriremontista ja sateen virkistämästä sienimetsästä.
Riemukasta kesää kaikille!
Loma on ihmisen parasta aikaa, sanotaan. Kesälomaa suunnitellaan kokonainen kalenterivuosi. Suunnittelu aloitetaan välittömästi edellisen loman päätyttyä. Kesälomalta palaava työläinen viettää työpaikallaan suruaikaa, muistellen kaiholla vietettyä lomaa, joka on enää kaukainen muisto. Vettynein silmin työläinen tuijottaa käsivarsiaan, joista päivetys katoaa päivien pidentyessä tomuna ilmaan paljastaen suomalaisen kansalliskuosin eli kalvakan hyttystensyömän broilerinnahan. Syys- ja talvilomien turvin työläinen jaksaa taistella kohti seuraavaa kesää. Henkiset työhanskat putoavat käytännössä maahan jo toukokuussa. Eihän sitä ennen lomia tohdi aloittaa mitään isompaa. Syksymmällä sitten. Palataan lomien jälkeen!
Tämä on toki vain allekirjoittaneen varomaton arkihavaintojen muovaama yleistys. Empiirinen tutkimus kertoo aivan toisenlaisen totuuden. Onnellisuustutkimukset ovat nimittäin osoittaneet, että suomalaiset ovatkin työorientoitunutta kansaa! Työ on suurin yksittäinen suomalaisten onnellisuutta selittävä tekijä. Ymmärtäähän tuon näinä työttömyyden, epävarmuuden ja yleisen alakulon ja henkisen ahtauden aikoina. Kel duuni on se siitä riemuitkoon ja sitä rataa. Mutta työpaikoilla tähän orgastiseen onnen huumaan harvoin törmää. Päinvastoin, näyttäisi siltä, että suurimmalle osalle työläisistä suurin onni on se aika, jonka saamme olla työstä pois. Mitäs meinaat kesällä -kuiskuttelut käynnistyvät virastotalojen kahvihuoneissa jo maaliskuussa. Ehkä töissä käydäänkin siksi, että sieltä voi olla joskus lomalla, kuka tietää?
Mutta loma - oi autuutta! Lomalla ladataan akkuja, vieroitetaan kuormittunut keho ja mieli pois työpaineista. Loman käsite ei ole yksiselitteinen. Sen kvantitatiivinen ja kvalitatiivinen riittävyys on subjektiivinen kokemus. Opettajalle 10 viikon kesäloma on liian vähän. Yritysjohtajalle kaksi viikkoakin on liikaa. Toiset haluavat vaipua lomallaan totaaliseen joutilaisuuden euforiaan ja olla tekemättä yhtikäs mitään. Toiset taas haluavat tehdä lomallaan kaiken.
Meidän perheemme kallistuu jälkimmäiseen ryhmään. Lomalla pitää päästä mökille, maalle, kaupunkiin, huvipuistoon, uimaan, kylpylään, festareille, mustikkaan, mansikkaan, puolukkaan, juolukkaan, sieneen, sukuloimaan, kaveroimaan ja muuten vaan olemaan. Lomalla pitää grillata, olla ulkona, olla sisällä, tehdä puutarhatöitä, suunnitella puutarhajuhlia, lenkkeillä, kuntoilla, löhöillä ja laiskotella. Lomalla aloitetaan tai viimeistellään jokin massiivinen remontti. Lasten kasvatusta edistetään aimo harppauksin ja ulkomaillekin pitää toki ehtiä. Miniristeily, Tallinnanristeily, Legoland, Keski-Euroopan autoturnee ja lopuksi tietenkin jo perinteeksi muodostunut löhöjakso Espanjassa. Lomalla pitää nauttia ja kokea!
Neljässä viikossa yritetään vimmaisesti korjata kaikki se, minkä 11 kuukauden henkinen ja fyysinen pimeys ja routa on rikkonut. Epätyydyttävä työ muuttuu loman aikana sopivan haastavaksi ja dynaamiseksi, johon loman jälkeen on taas ihana palata. Parisuhteen karikko muuttuu lomalla rasvatyyneksi horisontiksi, jonka harmonisen pintajännitteen rikkoo vain silloin tällöin näyttävästi loikkaava intohimon pyöriäinen. Kesällä on aikaa kuntoilla ja aloittaa kenties jokin uusi mieltä ja kehoa stimuloiva harrastus. Odotukset ovat valtaisat. Ei ihme, että elokuussa jätetään tilastollisesti eniten avioerohakemuksia ja irtisanomisilmoituksia. Täyden kympin loma tarkoittikin kymmentä kesäkiloa vyötärön seudulla.
Mutta nyt ei saa vaipua synkkyyteen - lomahan on vasta alussa! Siitäkin huolimatta, että 10 vuorokauden sääennuste lupaa jälleen kerran heinäkuun alun kunniaksi koko maahan kylmyyttä ja vesisadetta, tämänkin kesän bucket list viedään suunnitelman mukaisesti kunnialla loppuun perinteitä kunnioittaen. Aloitetaan sitten vaikka siitä kylppäriremontista ja sateen virkistämästä sienimetsästä.
Riemukasta kesää kaikille!
sunnuntai 12. kesäkuuta 2016
Pidetäänkö Durkheim-synttärit?
Nelivuotias tyttäreni kävi tänään kaverisynttäreillä. Keiju-synttärit, tarkennettakoon. Tietääkseni lapsilla ei ole enää synttäreitä ilman teemaa. Ainakaan meidän lasten ystäväpiirissä. On keijusynttäriä, prinsessasynttäriä, hellokittysynttäriä, supersankarisynttäriä, minecraftsynttäriä ja futissynttäriä. Sitten on tietenkin hoplopsynttäriä, funparksynttäriä, flowparksynttäriä, lastenkuplasynttäriä ja megazonesynttäriä.
On kaikenmoisia synttäreitä. Paitsi ihan tavallisia synttäreitä. Sellaisia, joissa on kakku ja kynttilöitä, joissa lauletaan onnittelulaulu päivänsankarille ja sitten leikitään. Sellaisia synttäreitä, jonne tullaan lahjan kanssa ja joista lähdetään kotiin sokerihumalasta huumaantuneena. Kun palaan omiin lapsuusmuistoihini ja kerron tällaisista tavallisista synttäreistä lapsilleni, he katsovat minua hämmentyneenä, jopa säälien. "Eksää iskä ole koskaan ollut oikeilla synttäreillä?"
Lasten synttäreiden suunnittelu ei ole lastenleikkiä. Onnistunut synttärijuhla on draamallisesti eheä kokonaisuus, joka stimuloi osallistujien kaikkia aisteja huomioiden erilaiset oppimistyylit auditiivisesta kinesteettiseen. Onnistunut synttärijuhla on viihteen ja pedagogiikan saumaton liitto.
Yhä useampi perhe ulkoistaakin lapsensa synttärijuhlan suunnittelun ja toteutuksen alaan vihkiytyneille ammattilaisille. En ihmettele. Kiireisen arjen keskellä, kilpailuyhteiskunnan kiristyneessä ja paineistetussa ilmapiirissä ei ylimääräisille murheille ja epäonnistumisille ole tilausta. Minä en halua olla se isä, joka pilasi tyttärensä viisivuotissynttärit. Tuon kriittisen sosiaalisen siirtymäriitin, joka määrittää hänen tulevaa asemaansa vertaisryhmissä vuosiksi eteenpäin.
Siksi paineeni tulevasta onnistumisestani kasvoivat moninkertaisiksi, kun tyttäreni palasi ystävänsä keiju-synttäreiltä. Kävi nimittäin ilmi, että juhlien teemana olikin ollut ultraviileä Urban Chic TechSavvy Fairy: superkeiju joka operoi luontevasti yliluonnollisen taikamaailman ja viimeisimmän teknologian välimaastossa. Todisteena tästä tyttäreni oli saanut synttäreiltä vastalahjan (nykysynttäreiden ehdoton vaatimus), jonka he olivat itse rakentaneet pedagogisesti asiantuntevassa ohjauksessa. Kyseessä oli kynsiharjarunkoon rakennettu perhonen, johon oli integroitu paristoilla toimiva sähkömoottori. Tuntosarvina toimivat sähköjohdot aktivoivat yhteen osuessaan perhosen moottorin, joka sai harjarungon liikkumaan lattialla. Askartelua, fysiikkaa, sähköoppia, kuvaamataitoa. Ilmiöpohjaisen oppimisen taidonnäyte. Keijusynttäreillä.
Ymmärrän nyt, että minulla on synttäreiden järjestämiseen täysin väärä osaaminen ja pohjakoulutus. Elokuuhun mennessä en ehdi ottamaan haltuun sähkötekniikan alkeita, kaari-hitsausta tai biokemian empiirisiä perusteita. Mitäköhän tyttäreni pitäisi humanistisista tiedesynttäreistä? Voisimme simuloida viihteellisen, mutta samalla pedagogisesti opettavaisen tiedesymposiumin. Lapset voisivat pukeutua sosiologian klassikoiksi. Synttäripöydässä istuisivat Durkheim, Weber ja Marx. Giddens ja Castells hieman riehaantuisivat, mutta niinhän käy aina näiden virtuoosien kohdatessa.
Tai sitten vien likat Megazoneen.
torstai 26. toukokuuta 2016
Ollos huoleton Helmi valveil on
"Helmi on nykyaikainen, täysin Internet-pohjainen ratkaisu opetustoimen tarpeisiin aina valtiotasolta oppilaan kotiin asti. Helmi tarjoaa kattavat osiot oppilashallintoon sekä kodin ja koulun väliseen viestintään päiväkodin tarpeista toiselle asteelle saakka."
Näin Helmi-järjestelmä siis tuotekehittäjän sanoin.
Minäpäs kerron mikä se Helmi oikeasti on. Se on tuomiopäivän pasuuna. Vistoinen viestintuoja. Se on tähtiportti menneisyyteen, keskiajalle. Helmen kautta saamme mahdollisuuden vastaanottaa viestejä kulkutautien, epähygienian ja alatyylin alkulähteiltä:
Tarkkailkaa lapsenne peräaukkoa, luokassamme on kihomatoja.
Tarkkailkaa lapsenne päänahkaa, luokassamme on täitä.
Tarkkailkaa lapsenne kainaloita, luokassamme on ruttoa.
Tarkkailkaa lapsenne käytöstä, luokassamme on maahisia.
Helmi-järjestelmän uutisvirta on lohduton. Tällä hetkellä viestintälinjan painopiste on kiusallisissa tartuntataudeissa. Välillä sekaan mahtuu toki ilmoituksia "Onko lapsesi kujalla" -informaatio-illoista, keveistä arki-iltain piristysruiskeista, joissa asiantuntija esittelee 6 todennäköisintä diagnoosia, joista yksi tai useampi sopii suurella todennäköisyydellä lapsesi epätoivottuun käyttäytymiseen.
Automaattinen ilmoitus sähköpostiin saapuneesta Helmi-viestistä on karu ja koruton. Helmen maailmankuva on sysimusta. Päiväkodissa sentään käyttävät fyysisellä ilmoitustaululla aseistariisuvaa Comic Sans -fonttia. Jotenkin se kihomato-viestikin tuntuu tällöin inhimillisemmältä. Vatsatauti-varoituskaan ei lannista, kun kirjoitetaan leikkisästi että Oxu-Poxu saattaa tulla kylään. Varhaiskasvattajat ovat humaanin viestinnän ammattilaisia.
Huoli tässä Helmen suhteen herää väkisinkin. Jos meno on tällaista perusasteen ensi metreillä, mitä onkaan luvassa myöhemmin, kun lapset ovat lukiossa tai ammattikoulussa? Keskellä päivää puhelin piippaa taskussa, ruudussa vilkkuu pahaenteinen autosender@helmi.fi -ilmoitus. Kylmä hiki otsalla avaan viestin:
Tarkkailkaa lapsenne käsivarsia, luokassamme käytetään heroiinia.
Tarkkailkaa tyttärenne vatsanseutua, luokassamme dominoi ehkäisyä vieroksuva teinirakastaja.
Mitä seuraavaksi? Olemmeko menossa kohti George Orwellin dystopiaa? Myyttinen diktaattori Helmi valvoo kansalaisten kaikkia liikkeitä. Ensin opetustoimi, sitten koko maailma. Kuulostaa pahalta.
Vaikka toisaalta, onhan se kiva että edes joku valvoo ja pitää huolta. Silloinkin kun me ruuhkavuosissa ryytyvät vanhemmat emme kiireiltämme ehdi. Tai hoksaa omatoimisesti kurkistaa sinne peräreikään tai rapsuttaa päänahkaa. Kuinkas sitä muutoin tulisi ilman varoitusta tai ennakkoepäilyjä rupateltua lapselleen että mitäs sun elämään nykyään, rännitteletkö menemään vai pukkaako kenties mukulaa? Erittäin epätodennäköisesti. Että loppujen lopuksi ihan hieno keksintö onkin tämä Helmi.
Varsinainen helmi.
Näin Helmi-järjestelmä siis tuotekehittäjän sanoin.
Minäpäs kerron mikä se Helmi oikeasti on. Se on tuomiopäivän pasuuna. Vistoinen viestintuoja. Se on tähtiportti menneisyyteen, keskiajalle. Helmen kautta saamme mahdollisuuden vastaanottaa viestejä kulkutautien, epähygienian ja alatyylin alkulähteiltä:
Tarkkailkaa lapsenne peräaukkoa, luokassamme on kihomatoja.
Tarkkailkaa lapsenne päänahkaa, luokassamme on täitä.
Tarkkailkaa lapsenne kainaloita, luokassamme on ruttoa.
Tarkkailkaa lapsenne käytöstä, luokassamme on maahisia.
Helmi-järjestelmän uutisvirta on lohduton. Tällä hetkellä viestintälinjan painopiste on kiusallisissa tartuntataudeissa. Välillä sekaan mahtuu toki ilmoituksia "Onko lapsesi kujalla" -informaatio-illoista, keveistä arki-iltain piristysruiskeista, joissa asiantuntija esittelee 6 todennäköisintä diagnoosia, joista yksi tai useampi sopii suurella todennäköisyydellä lapsesi epätoivottuun käyttäytymiseen.
Automaattinen ilmoitus sähköpostiin saapuneesta Helmi-viestistä on karu ja koruton. Helmen maailmankuva on sysimusta. Päiväkodissa sentään käyttävät fyysisellä ilmoitustaululla aseistariisuvaa Comic Sans -fonttia. Jotenkin se kihomato-viestikin tuntuu tällöin inhimillisemmältä. Vatsatauti-varoituskaan ei lannista, kun kirjoitetaan leikkisästi että Oxu-Poxu saattaa tulla kylään. Varhaiskasvattajat ovat humaanin viestinnän ammattilaisia.
Huoli tässä Helmen suhteen herää väkisinkin. Jos meno on tällaista perusasteen ensi metreillä, mitä onkaan luvassa myöhemmin, kun lapset ovat lukiossa tai ammattikoulussa? Keskellä päivää puhelin piippaa taskussa, ruudussa vilkkuu pahaenteinen autosender@helmi.fi -ilmoitus. Kylmä hiki otsalla avaan viestin:
Tarkkailkaa lapsenne käsivarsia, luokassamme käytetään heroiinia.
Tarkkailkaa tyttärenne vatsanseutua, luokassamme dominoi ehkäisyä vieroksuva teinirakastaja.
Mitä seuraavaksi? Olemmeko menossa kohti George Orwellin dystopiaa? Myyttinen diktaattori Helmi valvoo kansalaisten kaikkia liikkeitä. Ensin opetustoimi, sitten koko maailma. Kuulostaa pahalta.
Vaikka toisaalta, onhan se kiva että edes joku valvoo ja pitää huolta. Silloinkin kun me ruuhkavuosissa ryytyvät vanhemmat emme kiireiltämme ehdi. Tai hoksaa omatoimisesti kurkistaa sinne peräreikään tai rapsuttaa päänahkaa. Kuinkas sitä muutoin tulisi ilman varoitusta tai ennakkoepäilyjä rupateltua lapselleen että mitäs sun elämään nykyään, rännitteletkö menemään vai pukkaako kenties mukulaa? Erittäin epätodennäköisesti. Että loppujen lopuksi ihan hieno keksintö onkin tämä Helmi.
Varsinainen helmi.
maanantai 16. toukokuuta 2016
Mi casa es mi casa ja muita mietteitä taloyhtiöstä
On taas se aika vuodesta, kun suomalaisten taloyhtiöiden kerhotiloissa järjestetään ahkerasti matalan kynnyksen stand up / roustaus -iltoja vapaan äänioikeuden periaatteiden mukaisesti. Luvassa verbaalista vyön alle vetämistä, syytöksiä ja katteettomia uhkauksia, uskomattomia tarinoita vesieristeiden tarpeettomuudesta, putkien kuntokartoitusten järjettömyydestä, falskaavien ovien rustiikkisesta romanttisuudesta sekä kaiken peruskorjauksen ja kunnossapidon perustavanlaatuisesta typeryydestä. Luvassa on iltoja, jolloin sana on vapaa. Asioita ei jätetä suuhun happanemaan, vaan kaikki henkiset padot purkautuvat täyttäen kerhotilat turhautumisella, pettymyksillä, toteutumattomilla haaveilla ja peloilla. Kevät on taloyhtiökokousten kulta-aikaa.
Suomalaisen taloyhtiömuotoisen asumisen ensiaskeleita otettiin jo 1800-luvun loppupuolella. Simppeli kuvio. Joukko ihmisiä rakensi talon sijoittamalla siihen omaa tai pankin lainarahaa. Rakentamiskustannukset ja myöhempi ylläpito jaettiin osakkaiden kesken osakeyhtiöiden tavoin. Perustettiin firma, josta pidettiin huolta. Ja miksei olisi pidetty? Kaikki fyrkat kiinni yhteisessä hankkeessa. Runsaassa sadassa vuodessa tämä yhteisomistajuuden ja -vastuun elementti on kuitenkin uskomattoman tehokkaasti unohtunut suuressa osassa suomalaisia taloyhtiöitä.
Liian usein unohdetaan nimittäin, että asutaan yhtiössä. Varsinkin pienemmissä taloyhtiöissä, kuten rivi- ja paritaloyhtiöissä, eletään kuten omakotitalossa, kukin tyylillään. Oma tupa oma lupa -henki elää vahvana. Rohkenisin väittää, että mitä pienempi yhtiö, sitä suurempi riski riidoille. Isossa kerrostalokompleksissa on jotenkin helpompaa ymmärtää olevansa osa suurempaa kokonaisuutta, pieni hammasratas isossa koneistossa. Viihtyisän rivarikämpän terassilla aurinkotuolissa varjodrinkki kädessä makoillessa sitä puolestaan saattaa helposti unohtaa moiset kollektiivisuuden kuristavat kahleet ja reunaehdot. Mi casa es mi casa! Paljua, leikkimökkiä ja trampoliinia talon päätyyn keep it coming, keneltäkään en kysy mitään!
Joku viisas on joskus verrannut taloyhtiötä järjestettyyn avioliittoon. Vertaus on osuva. Otetaan esimerkiksi vaikkapa jokin kuvitteellinen rivitaloyhtiö Tampereella. Kyseisen yhtiön joukkoavioliitto solmittiin 80-luvun alkupuolella. Kaikki oli uutta, pinnat ja naamat. Osakkaat olivat keskenään erilaisia, persoonallisia karaktäärejä kukin. Tuntemattomia toisilleen. Mutta kuten pitkissä liitoissa usein, ihmiset kasvavat yhteen. Löytyi yhteinen sävel ja yhteinen tarina. Yhteinen elämäntapa. Elämä oli ihanaa. Avioliitto kukoisti ja vaaleanpunaista vaihetta kesti vuosikymmeniä.
Mutta valitettavasti Suomessa joka toinen avioliitto päättyy eroon. Taloyhtiömuotoisissa joukkoavioliitossa on vieläkin tuulisempaa. Ovet käyvät ja paukkuvat, nimikyltit postilaatikoissa vaihtuvat ennemmin tai myöhemmin. Näin kävi myös tässä fiktiivisessä taloyhtiössä. Avioliitto hajosi. Joidenkin mielestä ruoho oli sittenkin vihreämpää muualla. Taloyhtiöön muutti uusia asukkaita. Avioliittoon uiskenteli uusia kumppaneita. Kantaväestö katsoo heitä kieroon kuin teinilapset isänsä 24-vuotiasta uutta hempukkaa.
Ja nämä hempukoiksi kutsutut uudet asukkaat saavat hempukoiden kohtelun. Mistä nekään mitään tietävät? Tulevat tänne pörhistelemään ja liehittelemään. Vaatimassa kaikkea. Ihan hyvin on tähän asti pärjätty näillä. Hävyttömät nulikat.
Uusia asukkaita vastustetaan vaikka järjen vastaisesti. Traditionaalista valta-asetelmaa ylläpidetään epätoivoisesti omaa omaisuutta säästämättä. Kantaväestön painoarvoltaan merkittävämpää asumisoikeutta korostetaan joka käänteessä. Vääjäämätöntä putkiremonttia vastustetaan jyrkästi, jos uusi asukas on sitä ehdottanut. Suus kiinni lutka, pamahtakoon putki! Eiköhän pieni vesivahinko aja hempukat pakosalle!
Ennen kuin taloyhtiöidemme omanarvontuntoiset hopeamyskit painavat peruuttamattomasti itsetuhonappia ja rapauttavat kallisarvoisen asuntokantamme järjettömän valtataistelunsa seurauksena, meidän hempukoiden tulee pitää yhtä ja pysäyttää heidät. Meidän tulee taistella yhdessä rintamassa kotiemme, yhteisen tulevaisuuden ja paremman huomisen puolesta. Ennen kaikkea meidän tulee taistella lastemme perintöjen puolesta. Emme lepää ennen kuin viimeinenkin käyttövesiputkiston liitoshaara on tarkistettu, viemärit pinnoitettu, kylpyhuoneen jokainen laatta homesuojattu, ikkunat ja ovet vaihdettu, hormit putsattu, pihat käännetty ja salaojat muutettu entistä salaisemmiksi.
Me taistelemme.
ME VOITAMME TÄMÄN TAISTELUN. TÄLLÄ FIILIKSELLÄ KOHTI TALOYHTIÖN KOKOUSTA - SEMPER FI!!!!!
Edit:
Kokous on päättynyt. Minut äänestettiin hallitukseen. Odottamaton käänne. Voi saatana. Joku myskeistä ilmeisesti lukee tätä blogia.
Suomalaisen taloyhtiömuotoisen asumisen ensiaskeleita otettiin jo 1800-luvun loppupuolella. Simppeli kuvio. Joukko ihmisiä rakensi talon sijoittamalla siihen omaa tai pankin lainarahaa. Rakentamiskustannukset ja myöhempi ylläpito jaettiin osakkaiden kesken osakeyhtiöiden tavoin. Perustettiin firma, josta pidettiin huolta. Ja miksei olisi pidetty? Kaikki fyrkat kiinni yhteisessä hankkeessa. Runsaassa sadassa vuodessa tämä yhteisomistajuuden ja -vastuun elementti on kuitenkin uskomattoman tehokkaasti unohtunut suuressa osassa suomalaisia taloyhtiöitä.
Liian usein unohdetaan nimittäin, että asutaan yhtiössä. Varsinkin pienemmissä taloyhtiöissä, kuten rivi- ja paritaloyhtiöissä, eletään kuten omakotitalossa, kukin tyylillään. Oma tupa oma lupa -henki elää vahvana. Rohkenisin väittää, että mitä pienempi yhtiö, sitä suurempi riski riidoille. Isossa kerrostalokompleksissa on jotenkin helpompaa ymmärtää olevansa osa suurempaa kokonaisuutta, pieni hammasratas isossa koneistossa. Viihtyisän rivarikämpän terassilla aurinkotuolissa varjodrinkki kädessä makoillessa sitä puolestaan saattaa helposti unohtaa moiset kollektiivisuuden kuristavat kahleet ja reunaehdot. Mi casa es mi casa! Paljua, leikkimökkiä ja trampoliinia talon päätyyn keep it coming, keneltäkään en kysy mitään!
Joku viisas on joskus verrannut taloyhtiötä järjestettyyn avioliittoon. Vertaus on osuva. Otetaan esimerkiksi vaikkapa jokin kuvitteellinen rivitaloyhtiö Tampereella. Kyseisen yhtiön joukkoavioliitto solmittiin 80-luvun alkupuolella. Kaikki oli uutta, pinnat ja naamat. Osakkaat olivat keskenään erilaisia, persoonallisia karaktäärejä kukin. Tuntemattomia toisilleen. Mutta kuten pitkissä liitoissa usein, ihmiset kasvavat yhteen. Löytyi yhteinen sävel ja yhteinen tarina. Yhteinen elämäntapa. Elämä oli ihanaa. Avioliitto kukoisti ja vaaleanpunaista vaihetta kesti vuosikymmeniä.
Mutta valitettavasti Suomessa joka toinen avioliitto päättyy eroon. Taloyhtiömuotoisissa joukkoavioliitossa on vieläkin tuulisempaa. Ovet käyvät ja paukkuvat, nimikyltit postilaatikoissa vaihtuvat ennemmin tai myöhemmin. Näin kävi myös tässä fiktiivisessä taloyhtiössä. Avioliitto hajosi. Joidenkin mielestä ruoho oli sittenkin vihreämpää muualla. Taloyhtiöön muutti uusia asukkaita. Avioliittoon uiskenteli uusia kumppaneita. Kantaväestö katsoo heitä kieroon kuin teinilapset isänsä 24-vuotiasta uutta hempukkaa.
Ja nämä hempukoiksi kutsutut uudet asukkaat saavat hempukoiden kohtelun. Mistä nekään mitään tietävät? Tulevat tänne pörhistelemään ja liehittelemään. Vaatimassa kaikkea. Ihan hyvin on tähän asti pärjätty näillä. Hävyttömät nulikat.
Uusia asukkaita vastustetaan vaikka järjen vastaisesti. Traditionaalista valta-asetelmaa ylläpidetään epätoivoisesti omaa omaisuutta säästämättä. Kantaväestön painoarvoltaan merkittävämpää asumisoikeutta korostetaan joka käänteessä. Vääjäämätöntä putkiremonttia vastustetaan jyrkästi, jos uusi asukas on sitä ehdottanut. Suus kiinni lutka, pamahtakoon putki! Eiköhän pieni vesivahinko aja hempukat pakosalle!
Ennen kuin taloyhtiöidemme omanarvontuntoiset hopeamyskit painavat peruuttamattomasti itsetuhonappia ja rapauttavat kallisarvoisen asuntokantamme järjettömän valtataistelunsa seurauksena, meidän hempukoiden tulee pitää yhtä ja pysäyttää heidät. Meidän tulee taistella yhdessä rintamassa kotiemme, yhteisen tulevaisuuden ja paremman huomisen puolesta. Ennen kaikkea meidän tulee taistella lastemme perintöjen puolesta. Emme lepää ennen kuin viimeinenkin käyttövesiputkiston liitoshaara on tarkistettu, viemärit pinnoitettu, kylpyhuoneen jokainen laatta homesuojattu, ikkunat ja ovet vaihdettu, hormit putsattu, pihat käännetty ja salaojat muutettu entistä salaisemmiksi.
Me taistelemme.
ME VOITAMME TÄMÄN TAISTELUN. TÄLLÄ FIILIKSELLÄ KOHTI TALOYHTIÖN KOKOUSTA - SEMPER FI!!!!!
Edit:
Kokous on päättynyt. Minut äänestettiin hallitukseen. Odottamaton käänne. Voi saatana. Joku myskeistä ilmeisesti lukee tätä blogia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)