Kreba kuuluu kaikille

Uskaltauduimme viime viikonloppuna lasten kanssa vapputorille. Arvelimme, että lauantaina puolen päivän aikaan meillä olisi vielä ohuen ohut mahdollisuus kipaista ostamaan lapsille luvatut metrilakut ilman että apokalyptisen juhlahumun todistaminen aiheuttaisi jälkikasvullemme elinikäistä traumaa. Kummallista, että tällaista joutuu edes pohtimaan. Että uskaltautuuko perheineen torille juhlapäivänä. Mutta näin se vaan on. Kun suomalainen juhlii, siitä on leikki kaukana. Ja toivottavasti lapset myös. Oma juhlimiseen liittyvä lapsuuden traumani on jäljitettävissä Kotkan Meripäiville. Liberaali 80-luku ja pedagogisissa ratkaisuissaan uhkarohkeat vanhempani oli fataali yhdistelmä. Sibeliuspuiston Sodoman 120 päivää teki minuun syvän vaikutuksen. Samoin vanhempiini. Meripäivä-karenssini kesti pitkälle varhaisaikuisuuteen.

Suomalaiset ovat innokkaita juhlijoita. Juhlan aiheeksi kelpaa oikeastaan mikä tahansa. Vuoden ensimmäinen päivä. Vuoden viimeinen päivä. Vuoden pisin päivä. Viikon keskimmäinen päivä. Pakanallinen mieli löytää lisäksi yllättävän helposti hengellisen ulottuvuutensa, kun tarjolla on paardi. Jeesuksen syntymäpäivä, Jeesuksen kuolinpäivä, Jeesuksen taivaaseenastumisen vuosipäivä ja niin edelleen. Kyllä kiitos - kuohuvat auki juhlan kunniaksi!

Juhlinta näyttää jakautuvan väestöryhmittäin epätasaisesti, jopa epäloogisesti. Esimerkiksi tämä jo aiemmin mainittu vappu. Historiallisesti tarkasteltuna se on kansainvälinen työläisten juhlapäivä. Katukuvassa näyttää kuitenkin siltä, että railakkaimmin vappua juhlistavat ne, jotka eivät ole joko vielä tai enää työmarkkinoiden käytettävissä: 14-17-vuotiaat lapset,  korkeakouluopiskelijat sekä 1900-luvun alkupuoliskolla ylioppilastutkintonsa suorittaneet vuorineuvokset. Ensimmäistä kesätyötään vanhempiensa painostuksesta vastahakoisesti harkitsevat teinit lataavat Kånken-reppunsa keskioluella ja kuivalla omenasiiderillä ja eläytyvät kiitettävällä intensiteetillä sorretun työläisen tuskaan. Teekkarit puolestaan juhlistavat vappua viikkokausia. Ymmärtääkseni teknillisen alan korkeakouluissa ei vapusta johtuen järjestetä lähiopetusta kevätlukukaudella laisinkaan. Keltaisessa ylioppilaslakissaan kuohuviiniä puistossa kilistävä hopeakettu on muuten vaan ikoninen vappu-näky. Työläiset poistuvat perheineen takavasemmalle todellisten juhlijoiden tieltä.

Tähän havaintoon viitaten, keskiluokkaisen perheenisän näkökulmasta suurin demografinen haaste ja tilastoanalyysien puhuttelevin käppyrä onkin kärjellään lepäävä kreba-pyramidi, joka ilmaisee ikäryhmittäin suomalaisten osallistumista kreisibailaukseen. Ruuhkavuosien runtelemat x ja y -sukupolvien edustajat muodostavat kreba-pyramidin ahtaan kärjen, kun taas suuret ikäluokat ja z-sukupolven teinit dominoivat kaikkia paardi-näyttämöitä laajalla rintamalla.

Kuten subjektiivisen päivähoito-oikeuden puolustajat, minä argumentoin subjektiivisen kreisibailaus-oikeuden puolesta. Emme halua eristäytyä tästä yhteiskunnasta mätäneviin rintamamiestaloihimme kasvukeskusten reuna-alueilla odottaen sitä hetkeä, jolloin jälkikasvumme on varttunut Kånken-reppu-ikään ja katoaa kohti kaupungin sykkiviä neonvaloja ja jolloin omat ylioppilaslakkimme ovat saavuttaneet riittävän kellertävän sävyn. Meilläkin on oikeus juhlaan tässä ja nyt. Olisiko kenties perustulo-tyyppinen peruskreba-malli sovellettavissa Suomen olosuhteisiin? Kaikille kansalaisille taattaisiin säännöllisesti ja ehdoitta oikeutus yöjuoksuihin ja valtio rahoittaisi tiettyyn ennaltamääriteltyyn rajaan saakka esim. taksikyydeistä, yökerhojen sisäänpääsyistä ja lastenvahtipalveluista aiheutuneita kustannuksia. Tällä kaikella olisi luonnollisesti työllisyyttä lisäävä, sosiaalista elämää ylläpitävä sekä arkisen aherruksen toisistaan erkaannuttamia pariskuntia yhdistävä vaikutus. En näe mitään syytä sille, etteikö tällaisen toimintamallin edellytyksiä kannattaisi selvittää. Sitä siis odotellessa.