Minulla on yliopistollinen loppututkinto kasvatustieteissä, opettajan pedagoginen pätevyys, yhteensä kolmen vuoden opetuskokemus perusasteella ja lukiossa sekä lisäksi lähes 15 vuoden työkokemus koulutusorganisaatioissa. Olen kokenut aikuiskouluttaja, laillistettu partiotaustan omaava työnohjaaja sekä Mustanaamio-kerhon kultajäsen. Hyvällä syyllä voin katsoa olevani auktorisoitu ja meritoitunut kasvatus- ja koulutusalan ammattilainen, vapaan sivistystyön visionääri ja kirkasotsainen airut. Kaikki edellä mainittu on kuitenkin täysin merkityksetöntä, sillä omien lasteni kasvattajaksi ja pedagogisen suunnan karismaattiseksi viitoittajaksi minusta ei ole. Kotikasvattaja ei nimittäin CV:llä prameile. Ellei sitten ansioluettelossa lue ’näppäräsorminen lastenlääkäri’. Todistettavasti tästä professionaalisesta suuntautumisesta on hyötyä myös sosiaalisen median viimeaikoina runsaasti glorifioimassa ’arkielämän extremessä’.
Mutta asiaan. Moni aikuisiän murhe ja epäonni juontaa juurensa pedagogisiin perusvirheisiin varhaislapsuudessa, jotka lahjakas terapeutti sinnikkäällä ja periksi antamattomalla työotteellaan kaivaa esiin tukahdutettujen muistojen kellarista. Esikoiseni osalta terapeuttinen läpimurto tullaan todennäköisesti pukemaan seuraavaan muotoon: ”Mä näen selkeästi, että koko tämä pahan kierre lähtee siitä, kun isäsi osti sulle Minecraftin. Miltä susta itsestäs tuntuu kun mä sanon näin?”. Touché. Tuo graafisesti erittäin kömpelö seikkailupeli, jota 2000-luvun alkupuoliskolla myytiin pahaa-aavistamattomille isille ’loogista päättelykykyä ja konstruktiivista ajattelua’ kehittävänä opetusviihdykkeenä, tullaan muistamaan kokonaisten sukupolvien kognitiiviset toiminnot lamauttaneena ja rapauttaneena vitsauksena. 7-vuotias raukkaparka on vailla mahdollisuuksia: aivojen hermoverkot ja solujen väliset yhteydet hakevat vielä uomiaan, kun endermanit, creeperit, hornahenget, näivettäjät ja zombi-liskot ylikuumentavat isoaivokuoren pohjaosassa sijaitsevan keskenkasvuisen hippokampuksen. Siihen sekamelskaan ei sitten juuri muuta mahdu. Poikani kohdalla sinne mahtui vielä Roope Salmisen & Koirien Madafakin darra –hitin kertsi, mutta ei mitään muuta.
Tästä saimme karun todisteen toissa taannoin, kun perusopetushenkilöstön ohjeistamina harjoittelimme pojan kanssa kotiseutuopillisia alkeita, kotiosoitetta, kaupunginosia ja sen semmoista. Selkäydinmateriaalia aikuisiän huuruisiin taksijonoihin, mietin salaa mielessäni. Emme yllättyneet, kun poikamme ei tiennyt osoitettamme tahi kaupunginosaamme. Sen sijaan yllätyksemme oli jonkinasteinen, kun hän ei tiennyt edes kotikaupunkiaan tai kotimaataan. Huolemme eskaloitui, kun pojalla ei ollut hajuakaan omasta sukunimestään tai toisesta etunimestään. Puhumattakaan siskonsa koko nimestä. Isänsä hän tunnisti Isä Mikoksi. Äitinsä Äiti Mikko Mattilaksi. Hieno homma, totesimme. Poika julistaa kylillä katolisen sateenkaariperheemme idylliä. Ei tarvita Nostradamusta ennustamaan, että tulee näistä lähtökohdista koulupolun mustia rinteitä kivutaan haarakäyntiä haparoiden ylöspäin ja oppimiskäyrä tulee olemaan jyrkkä vielä pitkään.
Mutta peli ei ole vielä pelattu. Tai siis teknisesti todellakin on. Julistan kotiimme pedagogisen hätätilan. Salliva kasvatus joutaa romukoppaan, naftaliinista kaivetaan behaviorismi, käpylehmät ja afrikan tähti. Pelikonsoleihin palataan aikaisintaan lakkiaisissa. Aiemmasta osaamisestani on sittenkin hyötyä. Pedagogiikan historialliset lähtökohdat nostetaan kasvatustyömme keskiöön. Ancilla face mea laganum! kuten me ammattididaktikot tapaamme sanoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti